Leikin loppu

Christer Mjåset: Det er du som er Bobby Fischer, 2015, Kagge Forlag, s. 198.

 

Christer Mjåset on syntynyt 1973 Lillehammerissa, ja on ammatiltaan neurokirurgi. Hänen mielenkiintoisia kirjojaan ei valitettavasti ole vielä suomennettu ja tai käännetty muillekaan kielille. Mjåset kirjoittaa asioista, jotka tuntee kuin omat taskunsa, on sitten kyse maisemasta tai työstä. Mjåsetin kaksi aikaisempaa romaania Legen som viste for mye ja Hvite ravner kertovat suoraan lääkärin työstä. Tässä uusimmassa kirjassa päähenkilön isä on lääkäri, ja hänen uravalintansa määrittää tiukasti lapsuuden dramarturgiaa, vaikkei isä henkilönä kovin merkittävässä asemassa olekaan kirjan tapahtumissa.

Bergenissä asuva Håkon on perheetön öljyinsinööri. Kun lapsuuden ystävä Kristoffer kuolee auto-onnettomuudessa, palaa Håkon vastentahtoisesti ja viivytellen entiseen kotikaupunkiinsa Lillehammeriin osallistuakseen hautajaisiin. Hän ei kuitenkaan tunnu myöntävän edes itselleen, minne on menossa. Hän ottaa askeleen toisensa jälkeen vakuutellen, että seuraavalla askeleella voi hyvin kääntyä takaisin. Jokainen askel tuo myös pintaan ahdistavia lapsuuden muistoja, jotka limittyvät hautajaismatkan tunnelmiin. Aikatasojen vaihtelu tuo kirjaan jännitettä ja herättää uteliaisuuden.

Håkon jätti idyllisen Lillehammerin taakseen 14 vuotiaana vanhempien avioeron takia. Varmaankin juuri tämä ero auttoi Håkonia salaamaan dramaattiset käänteet, joihin hän oli ystävineen joutunut. Håkonin muuttuminen nähtiin reaktiona vanhempien eroon, eivätkä toisaalta aikuiset jaksaneet omilta ongelmiltaan kantaa lasten taakkaa. Aikuisena Håkon ei kaipaa takaisin, ja on yrittänyt sulkea mielestään viimeisen kesän Lillehammerissa. Heikoin tuloksin, kuten muutkin ystävänsä.

Det er du som er Bobby Fischer on luokiteltu jännityskirjaksi. Poikajoukko on kasvanut aikuisiksi, he eivät uskalla muistaa elämänsä kamalinta kesää, eivätkä oikein elää tätä päivää. Håkon keskittyy työhönsä öljylautalla Norjan ja Skotlannin välimaastossa. Bjørn Olaf on kiertänyt maailmaa rauhanturvaajana ja on juuri nyt ambulanssinkuljettajana Trondheimin lähellä. Huomisesta ei tiedä kukaan. Lapsikin hänellä on, jossakin pohjoisessa. Erlend puolestaan elää yltäkylläistä kosmopoliitin elämää vaihtaen suurkaupunkeja ja nuoria tyttöystäviä kuin sukkia. Kristoffer itse asettui lopulta Lillehammeriin hoitamaan sairasta äitiään, mutta hän elämänsä on ollut vielä rikkonaisempi kuin muilla. Nyt Kristoffer on käynyt tapaamassa jokaista poikajoukon jäsentä ja muitakin lapsuuden tärkeitä henkilöitä sovintoa tehdäkseen ennen kuin jäi rekan alle.

Pojista ainoastaan Per on asettunut asumaan Lillehammerin keskustaan, ja hänellä peräti vaimo ja kaksi lasta. Juuri Perin vaimo pakottaa Håkonin kaivamaan muistonsa esille. Anne Helene ei suostu enää elämään kaiken sen kanssa, mitä Per ei hänelle kykene kertomaan ja Per pyytää Håkonia sanomaan sanat puolestaan. Hautajaisten kuluessa selviää, että pojilla on lopulta ollut kovin eri käsitys tapahtumien kulusta. Kristofferilta ei enää voi kysyä. Eikä monelta muultakaan. Anne Helene saa tietää enemmän kuin haluaa, eikä mikään muutu.

Mjåset onnistuu kertomaan Håkonista, hänen ystävistään ja Lillehammerista tarkkuudella, joka saa pitämään heitä merkityksellisinä henkilöinä, joiden kohtalolla on väliä. 13 vuotiaiden poikien pääpisto lähtee kulkemaan omia teitään ja karkaa käsistä, joksikin jota lapset eivät pysty hallitsemaan, mutta johon aikuisilla ei silti ole asiaa. Oma norjalainen puolisoni on samaa ikäluokkaa, ja ajankuva tuntuu valtavan tutulta hänen muistojensa valossa. Keskinäinen kilpailu on motivoinut poikien tekemisiä joka asiassa, olkoon sitten kyse sievän Agnesin suosiosta tai menestyksestä shakkiharrastuksessa (Bobby Fischer on maailman huippupelaajia, ja Kristofferin idoli).

Håkon saapuu Norjan suurimman järven Mjøsan rannalle Lillehammeriin junalla, aivan kuten tehdään suomalaisillekin onneksi tutussa hillittömässä mafiakomediassa Lilyhammer. Laakson rinteet nousevat järven rannoilta, ja luovat harjakattoisine taloineen itäisessä Norjassa liikkuneelle tutun maiseman. Noita rinteitä koulubussi kuljetti Håkonia syrjäiseltä omakotitaloalueelta keskustan kouluun. Ja samoja rinteitä hän pyöräili ystävineen öisillä retkillään, jotka pää¨ttyivät niin huonosti.

Ystäväni Maria Wern

Anna Jansson: Rädslans fångar, Nordstedts, 2016, 10 t 36 min.

Rädslans fånger on 17. dekkari, jossa sympaattinen poliisi Maria Wern ratkaisee rikoksia idyllisessä Gotlannissa. Kirjailija Anna Jansson on itse syntynyt Visbyssä 1958. Ammatiltaan hän on sairaanhoitaja, ja työskennellyt paljon hoitotyön etiikan parissa. Tämä tausta näkyy selvästi hänen kirjoissaan, joissa jatkuvasti pohditaan sairauksien ja vammojen vaikutuksia ihmisen henkiseen hyvinvointiin, niin potilaan kuin hänen läheistensä osalta. Rikosten syyt löytyvät psyykkisistä häiriöistä ja menneisyyden vaikeista ihmissuhteista. Tämän uusimman kirjan teemoja on ihmisten sitoutuminen lopun ajan profetioita tarjoavaan lahkoon, mutta myös väkivaltaan pakotetun teinin toipuminen hyväksikäytöstä. Kyseisen Hampuksen edesottamuksista kerrottiin sarjan edellisessä osassa Alla kan se deg, jonka teemana on valokuvat ja niidn väärinkäyttö sosiaalisessa mediassa.

Maria itse on se mukava naapuri, pidetty työkaveri, lojaali ystävä. Hän on kunnianhimoinen työssään, mutta ensijaisesti kuitenkin lapsilleen omistautuva äiti. Näiden 17 romaanin aikana Marian lapset ovat kasvaneet pieniksi koululaisiksi. Maria itse on eronnut lastensa varsin boheemista isästä, Christer Wernistä.  Hän on veivannut edestakaisin suhdetta työkaveriinsa Per Arvidssoniin, joka pelastaa Marian hengen suurin piirtein jokaisessa kirjassa, mutta ei silti osaa valita Mariaa. Hiljattain on mennyt naimisiin palomies Björnin kanssa. Maria ei ole mikään täydellinen enkeli, vaan tuo vahvasti esiin epävarmuutensa ja ristiriidan kodin ja työn välillä. Maria on hyvin inhimmillinen, juuri sellainen nainen, jonka haluaisin ystäväkseni. Ja toisaalta olenhan viettänyt arviolta pari sataa tuntia Marian seurassa kuunneltuani kaikki nämä 17 kirjaa näyttelija Marie Richarssonin lukemina äänikirjoina, joten kaipa hän todella on ystäväni.
  

Jansson haluaa saada lukijan ymmärtämään, mikä johtaa ihmisiä toimimaan kuten he toimivat. Tämä koskee yhtälailla murhaajia kuin poliiseja ja muita vakituisia henkilöitä. Anna Janssonin henkilöt eivät jää mustavalkoisiksi tai yksiulotteisiksi. Juuri se minua viehättää näissä dekkareissa. Piinaavaa jännitystä Jansson ei tarjoa, maailman pahuudella ei mässäillä, eikä murhaajan arvaaminen johtolankojen perusteella taida myöskään olla näiden dekkareiden juttu. Minua itseäni ei mikään näistä kiehdo, ja itse asiassa en kestä juuri tämän enempää jännitystä. Olen kuullut toisten pitävän Janssonin dekkareita tylsinä ja liian jaarittelevina, ja kaipa sen niinkin voi nähdä.

Ehkäpä minulle mieluisimmat dekkarit on kirjoittanut toinen ruotsalainen nainen, Kiirunasta kotoisin oleva juristi Åsa Larsson. Larssonin päähenkilö juristi Rebecka Martinsson palaa kotiseudulleen pohjoiseen Kiirunaan. Larssonin kirjojen murhat perustuvat myös vanhoihin kaunoihin, ja ihmisten motiiveja avataan perusteellisesti. Larsson tarjoilee astetta enemmän jännitystä ja pahuutta kuin kolleegansa Jansson. Henkilönä Rebecka on hyvin kulmikas, ja välttelee liian läheisiä ihmissuhteita sisäisten arpiensa tähden. Hän on äärimmäisen kiinnostaja persoona, mutta ei samalla lailla ystäväainesta kuin Maria. Eikä Rebecka seikkailekkaan kuin viidessä kirjassa. Larssonin kirjojen lukeminen ruotsiksi on muuten erityisen nautinnollista, koska Rebeckan lapsuusmuistoissa pulppuavat suomenkieliset sananparret.

Dekkarina Rädslans fångar ei ole mitenkään valtavan onnistunut, se on pakko myöntää. Sarjan aikaisemmat osat tarjoavat jännittävämpää ja jäntevämpää tarinnankerrontaa. Mutta olipa taas ihana vierailla luonasi Gotlannissa, Maria! 

Millaista olisi rakastua mieheen, joka haluaa kuolla?

Jojo Moyes: The one plus one (2014), Me before you (2012), After you (2015)

Jojo Moyes on tuottelias 1969 syntynyt lontoolainen viihdekirjailija, jonka kirjat ovat myyntimenestyksiä monille kielille käännettyinä. Hänen tiiliskivensä tarjoilevat nopeatempoisia juonia, joissa klassiseen Jane Austin -tyyliin epätodennäköinen pariskunta päätyy monien esteiden kautta yhteen. Kevyttä viihdekirjallisuutta kutsutaan usein aivot narikkaan -kirjoina. Yksinkertaisen insinöörin aivot menevät kuitenkin solmuun, jos kirjailija hutiloi johdonmukaisuudessa. Siitä on viihtyminen kaukana, eikä Moyes onneksi sellaiseen syyllisty. Lisäksi hän on näissä kolmessa kirjassaan on valinnut rakkaustarinan taustalle yhteiskunnallisen ulottuvuuden, samaan tapaan kuin dekkareissa tyypillisesti on. Moyesin tarinat eivät ehkä ole läpeensä todenmakuisia, pikemminkin ne ovat ajatusleikkejä mitäpä jos...

Sattui niin, että After you (suomeksi Jos olisit täällä) käsittelee juuri samaa teemaa, kuin edellisen kirjoitukseni aiheena ollut norjalainen nuortenromaani Ikke naken ikke kledt. Tieni-iän kynnykselle Etelä-Norjan maaseudulla kasvanut Selma kaipaa äitiään, jota ei koskaan ehtinyt tuntea, ja pelkää elämää. Elämässään tuuliajolla oleva Louisa Clark taas rakastuu mieheen, joka on päättänyt tehdä avustetun itsemurhan. Miehen kuoltua Louisa yrittää hiekolla menestyksellä elää elämäänsä vainajan puolesta, ja osallistuu omaisensa menettäneiden sururyhmään. Lopulta Selma ja Luoisa päätyvät samaan lopputulokseen. Vaikka elämä on mahdotonta ja rakkaus vaarallista ja ylipäänsä kaikki mahdottoman vaarallista, ei auta pelätä. Kun piikit pystyssä kulkeva Selma on riipaisevasti lihaa ja verta, jää Louisa ihan mukavaksi naapurin tytöksi, jolle kyllä toivoo kaikkea hyvää, ja kuulumisetkin haluaa kuulla. Toki Louisan tarinassa riittää hauskoja yksityiskohtia ja yllättäviä käänteitä monin verroin enemmän kuin Selman mielensisäiseen matkaan keskittyvässä pienoisromaanissa viimeisestä lapsuuden kesästä. Ei olekaan yllätys, että Me before you (suomeksi Kerro minulle jotain hyvää), jossa ensi kertaa tapaamme Louisan, nähdään kesäkuussa 2016 valkokankaalla. Tämä kirja käsittelee isoja teemoja; neliraajahalvaantuneen arkea, rakastumista vaikeavammaiseen henkilöön ja tietenkin tämän vankkumatonta eutanasia-päätöstä. Kyllä siinä ajattelemisen aihetta riittää.

Ensimmäinen lukemani Moyesin kirja oli The one plus one. Jess on kahta työtä tekevä yksinhuoltajaäiti englantilaisessa rantakaupungissa. Tieniäitiys katkaisi haaveet opiskelusta, ja ero lasten isästä pakottaa Jessin tekemään työtä vuorotta. Äitiys on hänen elämänsä ilo, mutta kouluikäisille lapsilleen hänellä ei enää ole aikaa. Tapaamme Jessin ensi kerran, kun hän menettää siivoustyönsä, koska ei varasta timanttikorvakorua. Parisängystä löytyy vain yksi korvakoru, joka valittettavasti ei kuulu perheen äidille. Jokaisen pennin venyttäminen on iskostunut Jessin ja lasten päähän, eikä pienintäkään asiaa tehdä hetken mielijohteesta. Ja pitäisikö koulukiusatulle matikkanerolle ostaa edes yksi muodikas asu, vai kuitenkin yrittää säästää yksityiskoulun tähtitieteellisiin lukukausimaksuihin? Kun järki ei enää riitä ratkaisemaan yhtälöä, Jess päättää satsata kaiken viimeiseen oljenkorteen. Ja toivoa parasta. Tämän kirjan kuuntelin pitkillä automatkoilla joulukuussa 2015, jolloin Suomessa käytiin vilkasta keskustelua köyhyyden syistä. Tuskin Moyesia kannattaa ottaa modernin köyhyyden äänitorveksi, mutta kyllä tämäkin tarina tiettyä perspektiiviä keskustelulle antoi.  

Ei mitään pelättävää

Torun Lian: Ikke naken ikke kledt, 2000

Torun Lian on 1956 syntynyt norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka on aloittanut uransa teatterin ja tv-draaman parissa. Hänen kirjojaan ei valitettavasti ole suomennettu, mutta ruotsiksi niitä on saatavilla. Ja onpa mainittava sekin, että monelle suomalaiselle voi olla iloinen yllätys, miten pitkälle kouluruotsi auttaa norjan lukemisessa. Koulussa sitä ei nimittäin kerrota. Torun Lianin Bare skyer beveger stjernene (1994) oli ensimmäinen norjaksi lukemani kirja syksyllä 2000, juuri ennen Norjaan muuttoani. Lian kirjoista suurin osa on nuortenkirjoja, mutta hän kertoo lasten mielenliikkeistä sellaisella intensiteetillä, ettei aikuinenkaan lukija huomaa olevansa kohderyhmän ulkopuolella.

Lian on ohjannut myös omiin nuortenromaaneihinsa perustuvia elokuvia. Hänen päähenkilönsä ovat usein kokeneet suuria suruja, ja Lian kuvaa heitä käsinkosteltavan arjen kautta, lohdullisesti ja viisaasti. Muokatessaan kirjojaan elokuva käsikirjoitukseksi, Lian tuntuu vain jatkaneen rohkealla kädellä tarinan hiomista kirjan tapahtumien toistamisen sijaan. Ulkopuoliselle käsikirjoitajalla tätä rohkeutta harvemmin on. Myös toinen norjalainen hittikirjailija, Tore Renberg, käsikirjoitti kirjansa Mannen som elsket Yngve (2003) saman nimiseksi hittielokuvaksi. Hän hylkäisi kirjan loppuratkaisun – ja paransi niin tarinaa huomattavasti.

Ikke naken ikke kledt vie meidät lapsuuden kesään. Olemme Farsundissa, eteläisen Norjan läntisimmässä kolkassa. Lähimpiin kaupunkeihin, Stavangeriin ja Kristiansandiin, on molempiin parin tunnin automatka. Samalle alueelle sijoittuu myös Lianin ensimmäisen aikuisten romaani Alle undrene i vår familie (2008). Tänne meren tuomat ovat aikojen kuluessa jättäneet jälkensä niin geeneihin kuin kulttuuriin. Maailman maineeseen alue on noussut Disney elokuvan Frozen (2013) myötä.  

Polkupyörät nostattavat pölypilven soratiellä. Aurinko lämmittää ihon punaiseksi. Ruohon vihreys häikäisee silmiä. Selma ja hänen ystävänsä ovat kohta 13 vuotiaita. Lian kuvaa heidän elinpiiriään tarkalla kädellä. Lasten kesä kuluu metsissä, rannoilla, pikkuteillä. Kaupasta ostetaan pehmistä. Pyörällä pääsee kaikkialle, Atlantin valkoisille rannoille saakka. Selman perhe saa elantonsa maatilasta. Lypsylehmien kesälaidun on korkealla rinteellä, kuten Norjassa todella on edelleen tapana. Sinnekin voi pyöräillä, tai ajaa traktorilla, mutta matka on pitkä. Siellä Selma syntyi, ja siellä hänen äitinsä kuoli, silloin kun Selma syntyi, koska sairaalaan ei ehditty hankalan matkan takaa. Selma on vuosien saatossa hionut kuoleman leikkimisen täydellisyyttä hipovaksi performanssiksi. Hän ei halua luopua leikistä, antaa periksi kasvamiselle. Ingun ja Elin sen sijaan kiirehtivät kohti muutosta ja pois lapsuudesta. Kohti poikia, jotka ennen olivat ihan tavallisia, mutta tänä kesänä eivät oikeastaan enää.

Kotona Selmakin huomaa muutoksen. Annelise on hoivannut Selmaa alusta alkaen, mutta Selma ajattelee enemmän ja enemmän sitä, ettei Annelise ole hänen äitinsä, vaan isän avovaimo. Juuri Annelise kertoi pienelle Selmalle sadun mahdottomista vaatimuksista, jotka on silti toteutettava. ”Ei nälkäisenä eikä kylläisenä, ei alasti eikä puettuna, ei päivällä eikä yöllä” (Ikke kjørende ikke ridende, teoksessa Asbjørnson og Moe, 1841, Norske folkeeventyr).

Annelisen sisko Nora ja Rikard elävät räiskyvän intohimoisessa suhteessa, jossa riidellään ja rakastetaan rajusti, eikä mikään määrä ehkäisyvälineitä pysty hillitsemään heidän hedelmällisyyttään. Selma ei perusta sellaisesta, vaan arvostaa ennemmin isänsä varovaista rakkautta Anneliseen. Vähitellen Selma alkaa nähdä Annelisen kipeät pettymykset. Lapsen, jota Annelise on saanut hoitaa, mutta jonka äiti hän ei saa olla. Vauvan, joka ei halua kasvaa hänen kohdussaan. Leskimiehen lempeän rakkauden, josta huolimatta Annelise järjestää häitä siskolleen.

Hitaasti, tuskallisesti Selma aloittaa matkansa. Hänelle seksuaalisuus tuhoava voima, joka tappoi hänen äitinsä. Selma yrittää torjua ja viivyttää muutosta. Hän jättäytyy pois tyttöjen seurasta, ja pyöräilee mieluumin Andyn ja poikien  kanssa. Kun Andy ei tyydy puhumaan big bangistä, vaan taivuttaa Selmalle rautalangasta romanttiset tunteensa, ryntää Selma kotiin. Siellä hän sulkeutuu omaan mieleensä haaveilemaan oslolaisesta kesälomittajasta, jonka nimeäkään hän ei koskaan saa tietää. Vasta kun vieras poika lähtee kotiinsa, Selma herää.

-          ” - Mutta ajattele jos sinä kuolet, Selma itki.

-                -  Mitä?

-                 - Ajattele jos minun lapseni kuolevat? Ajattele jos minä kuolen?

-               - Sitten me kuolemme yhdessä, Andy sanoi ja otti häntä kädestä ja piti siitä kiinni, ja pienen hetken, jonka hän aina muistaisi, hän ei pelännyt mitään.

Myöhemmin jonakin päivänä hänen olisi pakko kertoa Andylle, ettei niin voi tehdä. Jos hän kuolisi ennen Andya, Andyn täytyisi tehdä niin kuin hänen isänsä oli tehnyt. Rakastaminen on vaarallista. Mutta silti täytyy. Sellaista elämä on. Mahdotonta. Ei siinä ole mitään pelättävää.”     

Kaupunki ja sinne tulleet

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 2014, 4. painos

Elias Tuomi hakee parempaa elämää ase kädessä vuoden 1918 Suomessa. Se tie johtaa piikkilanka-aidan taakse. Vartijat katsovat muualle, kun tytöt tuovat vangeille marjoja. Klaara on tytöistä kaunein, eikä halua ajatella elämää ilman Eliasta. Leiriltä vapauduttuaan Elias kokoaan unelmiensa rippeet. Suomessa ei punikille ole töitä. Eikä Klaarakaan halua elää kuin äitinsä, alati nöyränä anella elantoaan. Häiden jälkeisenä aamuna Elias ja Klaara lähtevät hiihtämään sinne. Vanhat nimet on paras unohtaa, niin rajan takaa tulleiden kuin kaupungin ja katujenkin. Ja niin Ilja Lavrovitch ja Klara Viktorovna alkavat 1922 rakentaa vastasyntynyttä työläisvaltiota.

Onneksi Ilja ja Klara tulevat talvella, heillä on lämpimät takit. Monella ei ole. Petrograd on kylmä, kurja ja likainen. Tulijat opiskelevat ahkerasti, mutta pitkään uuden kielen käyttäminen pitää kömpelönä. Kotiseudun puhe on varomattomia hetkiä varten, tuttu murre nostaa muistot ja ikävän. Klara soimaa itseään aatteen heikkoudesta, kun puute ja nälkä herättävät epäilyksiä. Muut varmasti jaksavat uskoa?  Klara kokoaa kasaan pienen elämän. Korjaa sen vähän mihin pystyy, lannistumatta siitä, mikä vielä on tekemättä.  

Posti kulkee Suomeen, ja hyviä oloja halutaan esitellä äidin lisäksi Suomen poliisille. Klaran jan Iljan  lisäksi kuvassa on Iljan saama puolueen pinssi sekä hänen nuorempi veljensä, punaupseeri Lavr. Klaaran äiti näkee valokuvassa harhaan johdetun, kurjuudessa kuihtuneen tyttären ja kaksi maanpetturia. Poliisi ei kommentoi tässä vaiheessa, mutta Lavr aikanaan saa rangaistuksensa.

Lavr ei pidä siitä mitä näkee puna-armeijassa. Hän riisuu sotilaspukunsa Klaran hävitettäväksi ja hiihtää takaisin. Klara ymmärtää, sekä lankoaan että vallankumousta, jota on varjeltava vaaroja vastaan. Ilja selviää varoituksella veljensä lähdöstä, ja palaa vaiteliaana kotiin. Myöhemmin vaara on sitä, että lapsen leluhevosen nimi on Lavr. Silloin Iljaa ivataan herra Tuomeksi.

Kähkönen on aikaisemmin kirjoitanut Tuomen perheen vaiheista Kuopiossa. Siellä muistamattomuuteen kadonnut äiti odottaa viimeisen asti poikiaan kotiin. Hilda sisko sulkee aatteen sisälleen, eikä tiedä uskoako huhuja Siperiaan viedyistä. Tieto-Finlandia ehdokaaksi valitussa Vihan ja Rakkauden liekit –kirjassa Kähkönen kertoo isoisänsä Lauri Tuomaisen tarinan. Kirjassa on myös Leningradista lähetetty kuva Tuomaisesta punaupseerina, yhdessä veljensä Eliaksen ja tämän Klara-vaimon kanssa. Kähkönen sanoo alkaneensa kirjoittaa sen takia mitä isoisä kertoi ja mistä isoäiti vaikeni.

Graniittimies on aidosti irrallinen teos, mutta muut saman suvun tarinaa käsittelevät kirjat antavat sille syvyyttä. Kirja kertoo yhtälailla kaupungista kuin ihmisistä sen sisällä. Aiheena Suomesta 1920-luvulla Neuvostoliittoa rakentamaan lähteneet kommunistit on kutkuttava, ja kovin vieras. 1900-luvun alun todellisuudessa työväenaatteelle oli suuri tilaus. Tästä meille on kertonut vakuuttavasti jo Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla. Monet vaatimuksista tuntuvat hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneesta varsin liikuttavilta. Kahdeksan tunnin työpäivääkin on pyydetty ihmishenkiä vaatineissa mellakoissa, jotka toimivat esikuvana työväen vapulle.

Lavr, Ilja ja Klara etsivät jokainen vilpittömästi parempaa elämää, itselleen ja muille. Kuten moni muukin. Silti alusta alkaen pohjalla kytee epäluulo. Eihän kukaan voi olla syntyjään puhdas Neuvostoliittolainen! Vallankumousta piti suojella keinolla millä hyvänsä, yksilöistä – miljoonista yksilöistä - piittaamatta. Ketä varten uutta valtiota rankettiinkaan? Vallasta tuli kumousta tärkeämpi.  Ja näin jatkui pitkään, kuten television agenttidraama Deutchland 83 esittää. Nuori agentti painostetaan työhön hankkimaan palkinnoksi munuaissiirto äidilleen. Välttämätöntä hoitoa ei saanut tarpeen takia, ainoastaan palkintona.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo?

Riviterroristi uhraa kaikkensa

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2014, painettu EU:ssa

Olen yrittänyt aloittaa tätä kirjaa jo usean vuoden ajan. Alkuteos The Lowland ilmestyi 2013, ja ostin sen heti. Kaikki muut Lahirin kirjat olen nauttinut englanniksi, mutta tämä ei lähtenyt käyntiin. No, se nyt ei niin erikoista ole ollut viime vuosina. Sen jälkeen kun tulin äidiksi, on moni hyvä kirja jäänyt kesken. Kaipasin silti Lahirin vilpoisaa kieltä ja surumielisiä perheitä. Niinpä hetken mielijohteesta pakkasin matkalaukkuuni suomennoksen äidin kirjahyllystä. Innostuin heti seuraamaan kertojaa, ja kun jäin asiaa miettimään, tämä kirja todella vilisee sanoja, jotka eivät ole minulle tuttuja englanniksi. Vesihyasintti? Jalohaikara? Tulvaniitty? Omalla äidinkielellä tarina virtaa eteenpäin, eikä Sari Karhulahden käännöstyö maistu päälle liimatulta.

Intialaisten maahanmuuttajien tyttärenä Jhumpa Lahiri kuljettaa meidät merten taakse sekä kiihkeän kuumaan Kalkutaan että todellisten vuodenaikojen Rhode Islandille, jossa kirjailija itse vietti lapsuutensa. Televisiossa (Gilmore Girls, The O.C.) Rhode Island huippuyliopistoineen (Yale, Brown) ja kirpeine syysaamuineen on toiminut näyttämönä aitoudella, älykkyydelle ja amerikan mittapuussa jopa historian havinalle. Kalkutan 1960-luvulla alkunsa saanut kommunistiliike on uutta tietoa minulle, ja varsin kiinnostava tämän päivän näkökulmasta.

Mahdollisimman lähekkäin syntyneet veljeksen Subhash ja Udayan kasvavat erottamattomina, mutta heillä ei tunnu olevan mitään yhteistä. Ehkä veljekset tarvitsevat erilliset roolit saadakseen ilmaa? Vanhemmat odottavat poikiensa naivan heille valitut vaimot ja tuovan perheensä taloon, johon he sijoittavat kaiken omistamansa. Opiskelun myötä pojat erkaantuvat toisistaan, lopullisesti. Subhashin suunnatessa Amerikkaan akateemisten haasteiden perässä, etsii Udayan merkitystä vallankumouksesta ja löytää sielunsisaren Gaurista, jonka hän nai kysymättä vanhempiensa mielipidettä.

Kun poliisi pidättää Udayanin ja tappaa hänet, täytyy Subhashin palata Kalkutaan. Kolkossa talossa toteutumattomien unelmien keskellä Gauri kulkee leskeksi puettuna. Subhash huomaa, ettei kuuliaisuus riitä avaimeksi äidin sydämmeen. Nyt hän vuorostaan nai Gaurin ilman vanhempiensa lupaa, koska haluaa pelastaa tämän ja Udayanin syntymättömän lapsen Amerikkaan. Gauri ei pysty irrottautumaan menneestä, eikä kiinnittymään uuteen perheeseensä. Ja kuka on Bela tytön oikea isä? Udayan, joka vasten tahtoaan ja tietämättään hänet siitti? Vai alati läsnäoleva Subhash, joka ei kuitenkaan uskalla paljastaa Belan alkuperää pelätessään menettävänsä tämänkin rakkauden?

Wikipedia kertoo, että Udayanin sytyttänyt järjestö, naksaliitit, toimii edelleen yhtä väkivaltaisena. Udayan ei osaa auttaa Intian köyhiä. Hän kuolee tekonsa tähden, ja jättää perinnöksi rangaistuksensa.