Auttakaa pienten lasten äitejä!

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön, WSOY 2014, s. 269.

Elsi on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut kauppiaan tytär Tampereella. Turvallisesta kodistaan hänen on helppo lähteä hilpeällä mielellä mukaan jälleenrakennus ajan Suomeen, joka lupaa parempaa huomista jokaiselle. Niityn poika Eino taas tullut Tampereelle töihin hämäläiseltä puutilalta. Hänellä on ruskeat silmät ja ystävällinen mieli. Elsi kiipeää Einon kanssa mäelle katsomaan linnun pesää. Pian Elsi on raskaana, eikä ole muuta mahdollisuutta kuin mennä naimisiin Einon kanssa. Juhlissa Einon perhe jurottaa synkkänä, mutta mitäpä väliä sillä on, kun Elsin isä järjestää nuorelle parille sievän kaupunkikodin. Asta on helppo vauva, Elsin äiti ja sisko auttavat.

Sitten elämä tiukentaa otettaan tuoreesta perheestä. Asta on puolitoistavuotiaana jo Arjan isosisko. Niitty kutsuu poikaansa, ja Eino ajattelee, että samalla laillahan Elsi voi hänen kotitilallaan hoitaa lapsia – kaikkia kolmea – kuin kaupungissa. Elsi ei kuitenkaan osaa olla synkkien metsien ja hitaiden hämäläisten keskellä. Asta ei ole vielä kolmea kun pikkuveli syntyy. Vauvalla on maailman omistajan elkeet ja alati tyhjänä ammottava suu, eikä hän häpeile tarpeitaan. Elsi ei osaa nukkua, eikä sitten enää herätä. Lapset kiipeävät Elsin päälle ja hän kääntää kylkeä niin että ne ropisevat maahan.

Ikkunat yöhön kasvaa hiukset nostattavaksi jännitysnäytelmäksi synnytyksen jälkeisen masennuksen vaikutuksista perheeseen. Se on myös painava puheenvuoro edellisten sukupolvien elämän ehdoista, ajalta ennen perhesuunnittelua. Elsin ja Einon ohimenevä kohtaaminen sitoo heidät lopullisesti yhteen vahinkoraskauden takia. Mitään vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Naimaton pariskunta olisi tuskin mistään saanut käsiinsä ehkäisyvälineitä, eikä oikeastaan naimisissa olevaan – kun ollaan nuoria, kun ei ole kovin montaa lastakaan. Abortti on laiton vielä parikymmentä vuotta. Yksinhuoltajaäitiys ei myöskään ole vaihtoehto 50-luvun Suomessa. Elsi ja Eino kyllä haluavat toisilleen vain hyvää, eikä heidän avioliittonsa ole huono, vaikkeivat he sitä suunnitelleet. Me 70-luvulla syntyneet olemme ensimmäinen sukupolvi, jolle perhesuunnittelu on ollut itsestäänselvyys. Ja tämä koskee edelleen vain osaa rikkaimmista maista.  

60 vuoden päästä Elsin ja Einon kolme lastenlasta . On kuin isovanhempien iloinen nuoruuden on huuma on karannut koko suvun ulottumattomiin. Perhe on kokoelma eritavoin epäonnistuneita ihmisiä. Arjan vanhin tytär Riikka kirjoittaa vihaisia runoja, joita kukaan ei lue. Pikkusisko Hanna onnistuu uskottelemaan ihmisille pärjäävänsä ihan hyvin – kunhan jälkeen päin pääsee vessaan repimään kynsinauhojaan. Kouluikäinen poika alkaa kasvaa irti äidin kainalosta, ja Hanna on tarkkailee hänta huolissa. Poika ei ole sellainen kuin hänestä piti tulla, osaako Hannakaan häntä rakastaa. Hanna on kyllä naimisissa Niklaksen isän kanssa, mutta kovin läheinen suhde heillä ei hänelle tunnu olevan. Riikan ja Hannan serkku Roope on heitä reilusti nuorempi. Asta kasvatti Roopen yksinään Niityssä. Nyt Roope elää puutuloilla, ja työskentelee baarissa. Hän on kolmekymppinen, mutta ei ole sitoutunut elämässään mihinkään. Serkusten eno, Astan ja Arjan pikkuveli ammottavinen suineen, loistaa poissaolollaan.

Kirjan lyhyet luvut, joissa vaihdetaan kertojaa ja aikatasoa, soljuvat kuin namut suuhun. Yksi vielä. Ja vielä yksi. Lopussa kuitenkin tuntuu, että kirja jää keskeneräiseksi. Hanna ja Riikka kyräilevät kanssaihmisiään korvat luimussa, eivätkä osaa päästää ketään lähelleen. Roope puhua pulputtaa kaiken aikaa iloisesti, mutta onko puheen vain tarkoitus häivyttää Hämeen hiljaiset metsät, ja ontto suhde Asta-äitiin, jolta kyllä palvoo Roopea ylitse kaiken, mutta elää kovin omintakeisessa todellisuudessa. Roope rakastuu värikkääseen Teresaan, mutta kun Teresa on jo matkalla pois suhteesta, ei Roope sitä kykenä näkemään. Roopen äiti, Asta, kuvataan psyykkisesti sairaaksi naiseksi, jonka maailmankuva on harhainen. Asta itse on vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan, eikä häntä kukaan muukaan ole hoitoon passittamassa. Voimme vain kuvitella, millainen Roopen lapsuus on ollut eristyksissä tämän naisen kanssa. Keittiöpsykologi voisi todeta, että Asta on jäänyt hyvin yksin varhaislapsuudessa, äidin ollessa raskaana ja sitten masentuneena. Kellään tuskin on sen kaaoksen keskellä ollut aikaa ottaa vastaan Astan aggressioita, ja hänen on täytynyt ottaa suojakseen kuvitelma omasta voittamattomuudestaan. Näillä eväillä leivotaan narsisteja, mutta kirjailija ei tätä meille kerro. Päin vastoin, Asta muistaa lapsuutensa ihan hyvänä, vaikkei äiti jaksanutkaan olla äiti. Mummo ja isä hoitivat. Arjasta kuulemme vain muiden näkökulmasta, mutta kovin terveeltä hänkään ei vaikuta. Arja valitsi varhain työnsä ja eikä halunnut olla läsnä perheelleen. Hänen aikuisten tyttäriensä pohjaton turvattomuus kertoo enemmän Arjasta kuin varsinainen juoni. Kirjan sivuhenkilöt jäävät todella ohuiksi, ja taas tuntuu ettei heidän tarinaansa ole kerrottu loppuun. 

Suomi mustavalkoinen

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu, Like, 2014, s. 273.

Marja Björk on juristi, ja tuntee Suomen romanien elämää sitä kautta. Mustalaisäidin kehtolaulu on järkyttävää luettavaa keskiluokkaisen Espoon kasvatille. Olen toki ennenkin kuullut, että mustalaiskulttuuriin kuuluu omat piirteensä, eikä esimerkiksi opiskelu edelleenkään ole tavallista. Pari tapaamaani romania ovat kuitenkin eläneet ihan tavallista elämää. En ole ikinä osannut ajatella Nymania tai Lindrosia mustalaisniminä, enemmänkin yleisinä nimiä, enkä olisi sellaista osannut syrjiä.

Kirjan sijoittumista aikajanalle on vaikea hahmottaa. Mustalaisten elämäntapa on kovin vanhanaikaista, ja kulkee erillään muusta Suomesta. Vähin erin lukija saa kuitenkin joitakin vinkkejä. Kun aikuisopiskelijat lähettävä toisilleen tekstiviestejä, ollaan väkisin 2000-luvun puolella. Siitä voi laskea päähenkilön Maritan syntyneen aikaisintaan 1965. Marita on lapsista vanhin, ja vauvoja putkahtelee yksi toisensa jälkeen. Niitä Marita pesee saunalla kuin liukuhihnalla ja toimittaa puhtaat pyyhekääröt isän ihasteltaviksi. Vauvojen hoitamisen takia Marita ei pääse aloittamaan kouluaan ikäluokkansa mukana. ”Jospa katsotaan ensi vuonna.” isä rauhoittelee sosiaalitoimea. Mustalaiset ylpeilevät oppimallaan hienolla sanalla ”diskriminaatio”, mutta mikäpä olisi pahempaa diskrinaatiota, kuin lapsen jättäminen koulun ulkopuolelle. Miten se oli mahdollista, olihan oppivelvollisuus?

15 vuotiaana Marita tulee raskaaksi. Hän ei ymmärrä tilaansa, ei ole koskaan kuullut miten vauvat saavat alkunsa. Äidin ei tätä ole sopivaa kertoa, ei vaikka on itsekin tullut samalla tavalla raskaaksi, ja joutunut jättämään ensimmäisen lapsensa muualle hoitoon kun uusi mies ei halua toisen lasta perheeseen. Niinpä Marita ei ymmärrä, mistä on kyse, kun tuttu mies raiskaa hänet. Viimeisenä järkytyksenä tulee vielä synnytys (navan alapuolelta!), josta Marita kuulee lääkäriltä kun raskaus todetaan.

Marita vaikuttaa ihan fiksulta ja tarmokkaalta naiselta. Myös Maritan vanhemmat ovat rakastavia ja jopa uudenaikaisia. He arvostavat koulutusta ja työntekoa, ostavat oman talon, eivät anna vieraiden häiritä lasten unta. Kuitenkin Maritan elämä on lähtee väärällä jalalla käyntiin, eikä hän sen suuntaa osaa muuttaa. Assin synnyttyä hän pikkusiskojen painostuksesta laittaa ”kamppeet” ja kohtaa maailman mustalaisena. Hän ei viihdy keittiöapulaisena, eivätkä työvoimatoimiston kurssit auta pääsemään leivän syrjään kiinni. Kun mustalaiset ennen kiersivät etsimässä pikkutöitä tehtäviksi, elävät he teksiviestien aikakaudella kunnan tarjoamissa ”huoneissa” tulonsiirtojen varassa. Etenkin naiset haluavatkin pysyä kotona siivoamassa, kuten amerikkalaiset sisarensa asuntovainuissaan (My big fat gypsy wedding). Ja edelleen ompelukurssin naisilla on kotisohvalla odottamassa kehnosti lukevat ja kirjoittavat miehet. Edelleen vanhemmat arvostelevat poikaansa, kun tämä valitsee ammatillisen koulutuksen. Miksei hänkin voisi myydä nahkatakkeja, tai nyt käänsiinsä saakin? Nelikymppisenä Marita on isoäiti, jota odottaa vain entistä köyhemmät ajat minimieläkkeen muodossa.

Kieleltään kirja on yhtä rujo kuin Maritan elämä. Mukana vilisee mustalaisten omia sanoja ja ilmauksia. Väärinkäsityksiäkin tulee. Kun Marita kertoo sossussa mökistään, ihmettelee virkailija, miksei hän myy tätä vapaa-ajanasuntoa. Varsinaisesta romani-kielestä ei kuitenkaan ole mitään mainintoja. Muutenkaan romani-kulttuuri ei näyttäydy säilyttämisen arvoisena. Vaikka minun on vaikea sanoa tämä kun itsekin olen maahanmuuttaja, ei mitään kulttuuria pidä kunnioittaa sokeasti. Maininnat siitä kenen on sopivaa kulkea samalla autolla, tai mitä vaatekappaleita voi pestä samassa pyykkikoneellisessa eivät lisää ymmärrystä.

Tarkasti miettien kirjasta löytyy muutama ihan normaalia elämää viettänyt henkilö, mutta he jäävät sivullisiksi. Björk ei selvästi ole kiinnostunut heidän tarinoitaan kertomaan. Varmaankin tässä on yksi totuus. Se johon juristi törmää.

Kaupunki ja sinne tulleet

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 2014, 4. painos

Elias Tuomi hakee parempaa elämää ase kädessä vuoden 1918 Suomessa. Se tie johtaa piikkilanka-aidan taakse. Vartijat katsovat muualle, kun tytöt tuovat vangeille marjoja. Klaara on tytöistä kaunein, eikä halua ajatella elämää ilman Eliasta. Leiriltä vapauduttuaan Elias kokoaan unelmiensa rippeet. Suomessa ei punikille ole töitä. Eikä Klaarakaan halua elää kuin äitinsä, alati nöyränä anella elantoaan. Häiden jälkeisenä aamuna Elias ja Klaara lähtevät hiihtämään sinne. Vanhat nimet on paras unohtaa, niin rajan takaa tulleiden kuin kaupungin ja katujenkin. Ja niin Ilja Lavrovitch ja Klara Viktorovna alkavat 1922 rakentaa vastasyntynyttä työläisvaltiota.

Onneksi Ilja ja Klara tulevat talvella, heillä on lämpimät takit. Monella ei ole. Petrograd on kylmä, kurja ja likainen. Tulijat opiskelevat ahkerasti, mutta pitkään uuden kielen käyttäminen pitää kömpelönä. Kotiseudun puhe on varomattomia hetkiä varten, tuttu murre nostaa muistot ja ikävän. Klara soimaa itseään aatteen heikkoudesta, kun puute ja nälkä herättävät epäilyksiä. Muut varmasti jaksavat uskoa?  Klara kokoaa kasaan pienen elämän. Korjaa sen vähän mihin pystyy, lannistumatta siitä, mikä vielä on tekemättä.  

Posti kulkee Suomeen, ja hyviä oloja halutaan esitellä äidin lisäksi Suomen poliisille. Klaran jan Iljan  lisäksi kuvassa on Iljan saama puolueen pinssi sekä hänen nuorempi veljensä, punaupseeri Lavr. Klaaran äiti näkee valokuvassa harhaan johdetun, kurjuudessa kuihtuneen tyttären ja kaksi maanpetturia. Poliisi ei kommentoi tässä vaiheessa, mutta Lavr aikanaan saa rangaistuksensa.

Lavr ei pidä siitä mitä näkee puna-armeijassa. Hän riisuu sotilaspukunsa Klaran hävitettäväksi ja hiihtää takaisin. Klara ymmärtää, sekä lankoaan että vallankumousta, jota on varjeltava vaaroja vastaan. Ilja selviää varoituksella veljensä lähdöstä, ja palaa vaiteliaana kotiin. Myöhemmin vaara on sitä, että lapsen leluhevosen nimi on Lavr. Silloin Iljaa ivataan herra Tuomeksi.

Kähkönen on aikaisemmin kirjoitanut Tuomen perheen vaiheista Kuopiossa. Siellä muistamattomuuteen kadonnut äiti odottaa viimeisen asti poikiaan kotiin. Hilda sisko sulkee aatteen sisälleen, eikä tiedä uskoako huhuja Siperiaan viedyistä. Tieto-Finlandia ehdokaaksi valitussa Vihan ja Rakkauden liekit –kirjassa Kähkönen kertoo isoisänsä Lauri Tuomaisen tarinan. Kirjassa on myös Leningradista lähetetty kuva Tuomaisesta punaupseerina, yhdessä veljensä Eliaksen ja tämän Klara-vaimon kanssa. Kähkönen sanoo alkaneensa kirjoittaa sen takia mitä isoisä kertoi ja mistä isoäiti vaikeni.

Graniittimies on aidosti irrallinen teos, mutta muut saman suvun tarinaa käsittelevät kirjat antavat sille syvyyttä. Kirja kertoo yhtälailla kaupungista kuin ihmisistä sen sisällä. Aiheena Suomesta 1920-luvulla Neuvostoliittoa rakentamaan lähteneet kommunistit on kutkuttava, ja kovin vieras. 1900-luvun alun todellisuudessa työväenaatteelle oli suuri tilaus. Tästä meille on kertonut vakuuttavasti jo Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla. Monet vaatimuksista tuntuvat hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneesta varsin liikuttavilta. Kahdeksan tunnin työpäivääkin on pyydetty ihmishenkiä vaatineissa mellakoissa, jotka toimivat esikuvana työväen vapulle.

Lavr, Ilja ja Klara etsivät jokainen vilpittömästi parempaa elämää, itselleen ja muille. Kuten moni muukin. Silti alusta alkaen pohjalla kytee epäluulo. Eihän kukaan voi olla syntyjään puhdas Neuvostoliittolainen! Vallankumousta piti suojella keinolla millä hyvänsä, yksilöistä – miljoonista yksilöistä - piittaamatta. Ketä varten uutta valtiota rankettiinkaan? Vallasta tuli kumousta tärkeämpi.  Ja näin jatkui pitkään, kuten television agenttidraama Deutchland 83 esittää. Nuori agentti painostetaan työhön hankkimaan palkinnoksi munuaissiirto äidilleen. Välttämätöntä hoitoa ei saanut tarpeen takia, ainoastaan palkintona.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo?