Ihan tavallinen raiskaaja

Sara Larsson: Den första lögnen, 2015, 12 h 34 min, lukija: Hedda Stiernstedt

Oskar oli koulun suosituin poika, josta tuli ammattijalkapalloilija. Hän nai yhtä kauniin Veronikan. Ja Veronika hoitaa lapsiperheen arjen Oskarin pelatessa potkupalloa. Tai ryypätessä perheen lomamatkalla. Eikä siinä mitään, ehkäpä Veronika haluaakin olla läsnä lastensa elämässä. Useimmat vanhemmat haluavat. Oskar sen sijaan ei ole sitä tyyppiä, jolle olisi tullut mieleen kysyä, mitä vaimo haluaa. Hänella on yksinkertaisesti tapana katsoa asiaa kuin asiaa vain omaa etuaan ajatellen. Hän ei ole kyvytön kohtaamaan tekojensa vaikutuksia muihin, mutta hyvin tottumaton hän siihen on.

Nyt Oskarin menneisyys kolkuttaa ovelle. Kesällä 10 vuotta sitten Oskar kavereineen rellesti Visbyssä kuten tukholmalaisteinit mieluusti tekevät. Sinne olivat myös tulleet myös 17-vuotiaat Josefin ja Camilla, jotka tunsivat pojat lukiosta. Josefin oli ihastunut Oskariin, ja pari vuotta vanhemmilta pojilta sai myös juotavaa. Niinpä Josefin flirttailee tytöille kutsun etkoille, ja suostuttelee mukaan vastahakoisen Camillan, jonka mielestä ei ole järkeä tuhlata kaunista kesäiltaa koulun komeimman pojan kämpillä. Mutta Josefin on hulluna Oskariin, hän laittaituu nätiksi ja pian juhlat ovat käynnissä. Oskar ei pane pahakseen Josefinen ihastusta, mutta haluaa enemmän kuin pussailua. Kahden kaverinsa kanssa Oskar lopulta raiskaa ja pahoinpitelee vahvasti päihtyneen Josefinen.

Kotona Tukholmassa Camilla saa vihdoin taivutettua Josefinen ilmoittamaan rikos poliisille. Josefin saa tylyä ja epäluuloista kohtelua, ja tutkinnassa tehdään lukuisia virheitä. Painotetaan Josefinen ihastusta Oskariin, humalaa, ja mustia pitsistringejä. Kuitenkin vaikka poliisin toiminta olisi ollut miten mallikelpoista tahansa, ei se poista sitä tosiasiaa, ettei ketään voi tuomita ilman pitäviä todisteita. Tapahtumien varsinaisesta kulusta ei ole epäselvyyttä. Mutta oliko se raiskaus?

Oskaria ei tuomita. Lukiosta valmistuttuaan hän satsaa täysillä jalkapalloon. Hän yrittää itsekin uskoa, että Josefin kosti ilmoituksellaan sen, ettei hänestä tullut Oskarin tyttöystävää. Josefin puolestaan ajattelee, että olisi voinut toipua itse raiskauksesta, jos kukaan ei olisi siitä kuullut, mutta oikeudenkäynti seurauksineen on liikaa ja hän muuttaa lopulta isänsä luo Malmöhön. Avuksi ei riitä, että opettajat vaikenevat tapauksen kuoliaaksi, ja kuraattori lohduttaa kaikkien tekevän virheitä elämässään.

Sara Larssonin henkilöt ovat moniulotteisia ja siksi hyvin uskottavia. Hän onnistuu myös puhaltamaan elämää tavallisiin tarinoihin uutisotsikoiden takana. Tuo ne iholle kyseenalaistaen rankasti lukijan käsityksiä. Josefin toimii juuri niinkuin meille on opetettu ilmoittaessaan raiskauksen, mutta siitä on hänelle vain haittaa. Oskar puolestaan voi ripustautua siihen, että kun häntä kerran ei tuomittu, ei hän myöskään ole syyllinen.

Den första lögnen on myös jännityskirja, jossa Oskar yrittää päästä häntä uhkailevan henkilön jäljille. Jännärinä kirja ontuu välillä loogisesti. Loppua kohdin uhkailijan etsiminen kiertää kehää ja vie huomiota tarinan vahvemmilta puolilta.

Hedda Stiernstedt on nuorehko näyttelejä, jolle äänikirjat ovat uudemmanpuoleinen aluevaltaus. Kiitos siitä! Stiernstedt puhua pulputtaa niin eloisasti ja ilmeikkäästi, että kuuntelijasta tuntuu kuin istuisi iltaa parhaan ystävänsä kanssa. Toivottavasti hän lukee vielä monta kirjaa! Ja Sara Larsson aikoo julkaista uuden kirjan ensi vuonna, kyllä sekin kiinnostaa.    

  

Norjalaisiin dekkareihin tutustumassa: Torkil Damhaug

Torkil Damhaug: Ildmannen, 2011, Cappelen Damm, s. 494.

Kysyin anopilta suosituksia Norjalaisista dekkareista, ja hän ehdotti Torkil Damhaugia, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Kuten Christer Mjåset on myös Damhaug Lillehammerissa syntynyt lääkäri. Hän on erikoistunut psykiatriaan, ja Ildmannen tutkiikin nimen omaan psyykkisesti häiriintyneitä henkilöitä ja heidän motiivejaan. Ildmannen muistuttaa myös Mjåsetin ”Bobby Fischer” -jännäriä juoneltaan siinä määrin, että tälläkin kertaa rikosta tutkitaan muistojen uumenissa, eikä kyse ole perinteisestä poliisiromaanista. Damhaug rakentaa tiukan paketin, jossa lukija saa yllätyksiä viimeiselle sivulle saakka. Ildmannen on julkaistu englanniksi nimellä Fireraiser, samoin kuin kaksi muuta Damhaugin jännäriä (Medusa ja Death by Water), suomennoksia ei toistaiseksi ole.

Tuhopolttaja puhdistaa lapsuuden traumojaan liekeillä. Se tuntuu hyvältä, mutta hänen elämänsä on silti tyhjää täynnä. Ei ammattia, työtä, kotia, perhettä, yhtään ystävää. Eikä ihme, hän ei näe kanssaihmisiään muuna kuin välineenä saavuttaa omat tavoitteensa. Khalid saapuu Norjaan Pakistanista leveämmän leivän perässä 70-luvulla, kuten niin moni muukin. Hevostilalla hän tapaa nuoren ja vakavan Elsan, joka haluaa lähteä hänen mukaansa. Khalid ei kuitenkaan halua norjalaista vaimoa. Karsten on kunnianhimoinen abiturientti, jonka silmäterä on yksinäinen pikkusisko Synne. Jasmeen on toisen polven maahanmuuttaja, joka rakastuu Karsteniin. Nuorten viattomat tapaamiset vievät Karstenin vaarallisille vesille, kun Jasmeenin suku suojelee kunniaansa. Adrian on nuori sotilas, joka palaa maailman kriisialueilta äitinsä luo, ja toimii sijaisena Karstenin ja Jasmeenin luokalla. Hän keskustelee innokkaasti nuorten kanssa, ja huomaa nopeasti Karstenin joutuneen vaikeuksiin. Idealistinen Adrian rohkaisee Karstenia taistelemaan rakkauden puolesta, ja vie hänet salaisiin kokoontumisiin. Dan-Levi on helluntailainen lehtimies ja perheenisä, joka uutispäivystäjänä kirjoittaa tulipaloista. Kaikkien heidän elämänsä kietoutuvat yhteen kohtalokkain seurauksin.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Lillestrømin ja Lørenskogin tienoille, pääkaupunkiseudun rauhallisille laitamille ja Norjan ehkäpä ainoaan metsäiseen kolkkaan. Jos olet kulkenut Osloon lentokenttäjunalla, on Lillestrømin asema sinulle tuttu.

Damhaug ottaa käsittelyyn monta yhteiskunnallista teemaa. Päällimmäisenä on tuhopolttajan mielenmaailma, ja psykopaatin suhde muihin ihmisiin. Samalla sivujuonteena Norjaan töihin virranneiden maahanmuuttajien elämä valottuu monelta kantilta. Khalid lähtee matkaan, koska kotitila ei voi elättää kaikkia perheen poikia, ja koulutettuna hän uskoo pärjäävänsä missä vain. Norjassa hän tienaa hanttihommilla summia, joilla Pakistaniin jääneen perheen elättäminen käy helposti. Ihastus norjalaiseen tyttöön ei estä Khalidia hakemaan vaimoa Pakistanista. Lapset syntyvät ja oman yrityksen toiminta laajenee. Khalidin perhe pärjää hyvin. Khalidin poika nousee poliitikoksi käyttäen nuoruuden rötöstelyjä astinlautanaan. Sen sijaan Jasmeen tyttönä rikkoo ankarasti perheen tapoja ja saa maksaa kalliisti lyhyestä onnesta. Norjanpakistanilaisia on tätä nykyä noin 35 000, ja he elävät monintavoin täysin tavallista elämää, eivätkä halua tulla luokitelluiksi maahanmuuttajiksi. Silti perheiden perustaminen muiden ”tavallisten norjalaisten” on edelleen tabu (etnisten norjalaisten avioliitot norjanpakistanilaisten kanssa ovat hyvin harvinaisia, ja noin 75% Norjassa syntyneistä toisenpolven maahanmuuttajista hakee puolisonsa Pakistanista). Kun Jasmeenin suku puollustaa epämääräiseksi jäävää kunniaa, suojelevat Karsten ja Dan-Levi vähintään yhtä intohimoisesti rakkaitaan.

Damhaug julkaisi ensimmäisenromaaninsa 1996, og saanut kautta linjan kehuja. Uusin romaani, Den femte årstiden, on tältä vuodelta, ja niinpä saamme varmasti jatkossakin nauttia hänen teoksistaan. Ildmannen voitti julkaisuvuonnaan 2011 vuoden parhaan dekkarin palkinnon (Rivertonpris). 

Leikin loppu

Christer Mjåset: Det er du som er Bobby Fischer, 2015, Kagge Forlag, s. 198.

 

Christer Mjåset on syntynyt 1973 Lillehammerissa, ja on ammatiltaan neurokirurgi. Hänen mielenkiintoisia kirjojaan ei valitettavasti ole vielä suomennettu ja tai käännetty muillekaan kielille. Mjåset kirjoittaa asioista, jotka tuntee kuin omat taskunsa, on sitten kyse maisemasta tai työstä. Mjåsetin kaksi aikaisempaa romaania Legen som viste for mye ja Hvite ravner kertovat suoraan lääkärin työstä. Tässä uusimmassa kirjassa päähenkilön isä on lääkäri, ja hänen uravalintansa määrittää tiukasti lapsuuden dramarturgiaa, vaikkei isä henkilönä kovin merkittävässä asemassa olekaan kirjan tapahtumissa.

Bergenissä asuva Håkon on perheetön öljyinsinööri. Kun lapsuuden ystävä Kristoffer kuolee auto-onnettomuudessa, palaa Håkon vastentahtoisesti ja viivytellen entiseen kotikaupunkiinsa Lillehammeriin osallistuakseen hautajaisiin. Hän ei kuitenkaan tunnu myöntävän edes itselleen, minne on menossa. Hän ottaa askeleen toisensa jälkeen vakuutellen, että seuraavalla askeleella voi hyvin kääntyä takaisin. Jokainen askel tuo myös pintaan ahdistavia lapsuuden muistoja, jotka limittyvät hautajaismatkan tunnelmiin. Aikatasojen vaihtelu tuo kirjaan jännitettä ja herättää uteliaisuuden.

Håkon jätti idyllisen Lillehammerin taakseen 14 vuotiaana vanhempien avioeron takia. Varmaankin juuri tämä ero auttoi Håkonia salaamaan dramaattiset käänteet, joihin hän oli ystävineen joutunut. Håkonin muuttuminen nähtiin reaktiona vanhempien eroon, eivätkä toisaalta aikuiset jaksaneet omilta ongelmiltaan kantaa lasten taakkaa. Aikuisena Håkon ei kaipaa takaisin, ja on yrittänyt sulkea mielestään viimeisen kesän Lillehammerissa. Heikoin tuloksin, kuten muutkin ystävänsä.

Det er du som er Bobby Fischer on luokiteltu jännityskirjaksi. Poikajoukko on kasvanut aikuisiksi, he eivät uskalla muistaa elämänsä kamalinta kesää, eivätkä oikein elää tätä päivää. Håkon keskittyy työhönsä öljylautalla Norjan ja Skotlannin välimaastossa. Bjørn Olaf on kiertänyt maailmaa rauhanturvaajana ja on juuri nyt ambulanssinkuljettajana Trondheimin lähellä. Huomisesta ei tiedä kukaan. Lapsikin hänellä on, jossakin pohjoisessa. Erlend puolestaan elää yltäkylläistä kosmopoliitin elämää vaihtaen suurkaupunkeja ja nuoria tyttöystäviä kuin sukkia. Kristoffer itse asettui lopulta Lillehammeriin hoitamaan sairasta äitiään, mutta hän elämänsä on ollut vielä rikkonaisempi kuin muilla. Nyt Kristoffer on käynyt tapaamassa jokaista poikajoukon jäsentä ja muitakin lapsuuden tärkeitä henkilöitä sovintoa tehdäkseen ennen kuin jäi rekan alle.

Pojista ainoastaan Per on asettunut asumaan Lillehammerin keskustaan, ja hänellä peräti vaimo ja kaksi lasta. Juuri Perin vaimo pakottaa Håkonin kaivamaan muistonsa esille. Anne Helene ei suostu enää elämään kaiken sen kanssa, mitä Per ei hänelle kykene kertomaan ja Per pyytää Håkonia sanomaan sanat puolestaan. Hautajaisten kuluessa selviää, että pojilla on lopulta ollut kovin eri käsitys tapahtumien kulusta. Kristofferilta ei enää voi kysyä. Eikä monelta muultakaan. Anne Helene saa tietää enemmän kuin haluaa, eikä mikään muutu.

Mjåset onnistuu kertomaan Håkonista, hänen ystävistään ja Lillehammerista tarkkuudella, joka saa pitämään heitä merkityksellisinä henkilöinä, joiden kohtalolla on väliä. 13 vuotiaiden poikien pääpisto lähtee kulkemaan omia teitään ja karkaa käsistä, joksikin jota lapset eivät pysty hallitsemaan, mutta johon aikuisilla ei silti ole asiaa. Oma norjalainen puolisoni on samaa ikäluokkaa, ja ajankuva tuntuu valtavan tutulta hänen muistojensa valossa. Keskinäinen kilpailu on motivoinut poikien tekemisiä joka asiassa, olkoon sitten kyse sievän Agnesin suosiosta tai menestyksestä shakkiharrastuksessa (Bobby Fischer on maailman huippupelaajia, ja Kristofferin idoli).

Håkon saapuu Norjan suurimman järven Mjøsan rannalle Lillehammeriin junalla, aivan kuten tehdään suomalaisillekin onneksi tutussa hillittömässä mafiakomediassa Lilyhammer. Laakson rinteet nousevat järven rannoilta, ja luovat harjakattoisine taloineen itäisessä Norjassa liikkuneelle tutun maiseman. Noita rinteitä koulubussi kuljetti Håkonia syrjäiseltä omakotitaloalueelta keskustan kouluun. Ja samoja rinteitä hän pyöräili ystävineen öisillä retkillään, jotka pää¨ttyivät niin huonosti.

Ystäväni Maria Wern

Anna Jansson: Rädslans fångar, Nordstedts, 2016, 10 t 36 min.

Rädslans fånger on 17. dekkari, jossa sympaattinen poliisi Maria Wern ratkaisee rikoksia idyllisessä Gotlannissa. Kirjailija Anna Jansson on itse syntynyt Visbyssä 1958. Ammatiltaan hän on sairaanhoitaja, ja työskennellyt paljon hoitotyön etiikan parissa. Tämä tausta näkyy selvästi hänen kirjoissaan, joissa jatkuvasti pohditaan sairauksien ja vammojen vaikutuksia ihmisen henkiseen hyvinvointiin, niin potilaan kuin hänen läheistensä osalta. Rikosten syyt löytyvät psyykkisistä häiriöistä ja menneisyyden vaikeista ihmissuhteista. Tämän uusimman kirjan teemoja on ihmisten sitoutuminen lopun ajan profetioita tarjoavaan lahkoon, mutta myös väkivaltaan pakotetun teinin toipuminen hyväksikäytöstä. Kyseisen Hampuksen edesottamuksista kerrottiin sarjan edellisessä osassa Alla kan se deg, jonka teemana on valokuvat ja niidn väärinkäyttö sosiaalisessa mediassa.

Maria itse on se mukava naapuri, pidetty työkaveri, lojaali ystävä. Hän on kunnianhimoinen työssään, mutta ensijaisesti kuitenkin lapsilleen omistautuva äiti. Näiden 17 romaanin aikana Marian lapset ovat kasvaneet pieniksi koululaisiksi. Maria itse on eronnut lastensa varsin boheemista isästä, Christer Wernistä.  Hän on veivannut edestakaisin suhdetta työkaveriinsa Per Arvidssoniin, joka pelastaa Marian hengen suurin piirtein jokaisessa kirjassa, mutta ei silti osaa valita Mariaa. Hiljattain on mennyt naimisiin palomies Björnin kanssa. Maria ei ole mikään täydellinen enkeli, vaan tuo vahvasti esiin epävarmuutensa ja ristiriidan kodin ja työn välillä. Maria on hyvin inhimmillinen, juuri sellainen nainen, jonka haluaisin ystäväkseni. Ja toisaalta olenhan viettänyt arviolta pari sataa tuntia Marian seurassa kuunneltuani kaikki nämä 17 kirjaa näyttelija Marie Richarssonin lukemina äänikirjoina, joten kaipa hän todella on ystäväni.
  

Jansson haluaa saada lukijan ymmärtämään, mikä johtaa ihmisiä toimimaan kuten he toimivat. Tämä koskee yhtälailla murhaajia kuin poliiseja ja muita vakituisia henkilöitä. Anna Janssonin henkilöt eivät jää mustavalkoisiksi tai yksiulotteisiksi. Juuri se minua viehättää näissä dekkareissa. Piinaavaa jännitystä Jansson ei tarjoa, maailman pahuudella ei mässäillä, eikä murhaajan arvaaminen johtolankojen perusteella taida myöskään olla näiden dekkareiden juttu. Minua itseäni ei mikään näistä kiehdo, ja itse asiassa en kestä juuri tämän enempää jännitystä. Olen kuullut toisten pitävän Janssonin dekkareita tylsinä ja liian jaarittelevina, ja kaipa sen niinkin voi nähdä.

Ehkäpä minulle mieluisimmat dekkarit on kirjoittanut toinen ruotsalainen nainen, Kiirunasta kotoisin oleva juristi Åsa Larsson. Larssonin päähenkilö juristi Rebecka Martinsson palaa kotiseudulleen pohjoiseen Kiirunaan. Larssonin kirjojen murhat perustuvat myös vanhoihin kaunoihin, ja ihmisten motiiveja avataan perusteellisesti. Larsson tarjoilee astetta enemmän jännitystä ja pahuutta kuin kolleegansa Jansson. Henkilönä Rebecka on hyvin kulmikas, ja välttelee liian läheisiä ihmissuhteita sisäisten arpiensa tähden. Hän on äärimmäisen kiinnostaja persoona, mutta ei samalla lailla ystäväainesta kuin Maria. Eikä Rebecka seikkailekkaan kuin viidessä kirjassa. Larssonin kirjojen lukeminen ruotsiksi on muuten erityisen nautinnollista, koska Rebeckan lapsuusmuistoissa pulppuavat suomenkieliset sananparret.

Dekkarina Rädslans fångar ei ole mitenkään valtavan onnistunut, se on pakko myöntää. Sarjan aikaisemmat osat tarjoavat jännittävämpää ja jäntevämpää tarinnankerrontaa. Mutta olipa taas ihana vierailla luonasi Gotlannissa, Maria!