Laura
Lähteenmäki: Ikkunat yöhön, WSOY 2014, s. 269.
Elsi on juuri
ylioppilaaksi kirjoittanut kauppiaan tytär Tampereella. Turvallisesta kodistaan
hänen on helppo lähteä hilpeällä mielellä mukaan jälleenrakennus ajan Suomeen,
joka lupaa parempaa huomista jokaiselle. Niityn poika Eino taas tullut
Tampereelle töihin hämäläiseltä puutilalta. Hänellä on ruskeat silmät ja
ystävällinen mieli. Elsi kiipeää Einon kanssa mäelle katsomaan linnun pesää.
Pian Elsi on raskaana, eikä ole muuta mahdollisuutta kuin mennä naimisiin Einon
kanssa. Juhlissa Einon perhe jurottaa synkkänä, mutta mitäpä väliä sillä on,
kun Elsin isä järjestää nuorelle parille sievän kaupunkikodin. Asta on helppo
vauva, Elsin äiti ja sisko auttavat.
Sitten elämä
tiukentaa otettaan tuoreesta perheestä. Asta on puolitoistavuotiaana jo Arjan
isosisko. Niitty kutsuu poikaansa, ja Eino ajattelee, että samalla laillahan
Elsi voi hänen kotitilallaan hoitaa lapsia – kaikkia kolmea – kuin kaupungissa.
Elsi ei kuitenkaan osaa olla synkkien metsien ja hitaiden hämäläisten keskellä.
Asta ei ole vielä kolmea kun pikkuveli syntyy. Vauvalla on maailman omistajan
elkeet ja alati tyhjänä ammottava suu, eikä hän häpeile tarpeitaan. Elsi ei
osaa nukkua, eikä sitten enää herätä. Lapset kiipeävät Elsin päälle ja hän
kääntää kylkeä niin että ne ropisevat maahan.
Ikkunat yöhön kasvaa
hiukset nostattavaksi jännitysnäytelmäksi synnytyksen jälkeisen masennuksen
vaikutuksista perheeseen. Se on myös painava puheenvuoro edellisten sukupolvien
elämän ehdoista, ajalta ennen perhesuunnittelua. Elsin ja Einon ohimenevä
kohtaaminen sitoo heidät lopullisesti yhteen vahinkoraskauden takia. Mitään
vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Naimaton pariskunta olisi tuskin mistään
saanut käsiinsä ehkäisyvälineitä, eikä oikeastaan naimisissa olevaan – kun ollaan
nuoria, kun ei ole kovin montaa lastakaan. Abortti on laiton vielä parikymmentä
vuotta. Yksinhuoltajaäitiys ei myöskään ole vaihtoehto 50-luvun Suomessa. Elsi
ja Eino kyllä haluavat toisilleen vain hyvää, eikä heidän avioliittonsa ole
huono, vaikkeivat he sitä suunnitelleet. Me 70-luvulla syntyneet olemme
ensimmäinen sukupolvi, jolle perhesuunnittelu on ollut itsestäänselvyys. Ja
tämä koskee edelleen vain osaa rikkaimmista maista.
60 vuoden päästä
Elsin ja Einon kolme lastenlasta . On kuin isovanhempien iloinen nuoruuden on
huuma on karannut koko suvun ulottumattomiin. Perhe on kokoelma eritavoin
epäonnistuneita ihmisiä. Arjan vanhin tytär Riikka kirjoittaa vihaisia runoja,
joita kukaan ei lue. Pikkusisko Hanna onnistuu uskottelemaan ihmisille
pärjäävänsä ihan hyvin – kunhan jälkeen päin pääsee vessaan repimään
kynsinauhojaan. Kouluikäinen poika alkaa kasvaa irti äidin kainalosta, ja Hanna
on tarkkailee hänta huolissa. Poika ei ole sellainen kuin hänestä piti tulla,
osaako Hannakaan häntä rakastaa. Hanna on kyllä naimisissa Niklaksen isän kanssa,
mutta kovin läheinen suhde heillä ei hänelle tunnu olevan. Riikan ja Hannan
serkku Roope on heitä reilusti nuorempi. Asta kasvatti Roopen yksinään
Niityssä. Nyt Roope elää puutuloilla, ja työskentelee baarissa. Hän on kolmekymppinen,
mutta ei ole sitoutunut elämässään mihinkään. Serkusten eno, Astan ja Arjan
pikkuveli ammottavinen suineen, loistaa poissaolollaan.
Kirjan lyhyet
luvut, joissa vaihdetaan kertojaa ja aikatasoa, soljuvat kuin namut suuhun.
Yksi vielä. Ja vielä yksi. Lopussa kuitenkin tuntuu, että kirja jää
keskeneräiseksi. Hanna ja Riikka kyräilevät kanssaihmisiään korvat luimussa,
eivätkä osaa päästää ketään lähelleen. Roope puhua pulputtaa kaiken aikaa
iloisesti, mutta onko puheen vain tarkoitus häivyttää Hämeen hiljaiset metsät,
ja ontto suhde Asta-äitiin, jolta kyllä palvoo Roopea ylitse kaiken, mutta elää
kovin omintakeisessa todellisuudessa. Roope rakastuu värikkääseen Teresaan,
mutta kun Teresa on jo matkalla pois suhteesta, ei Roope sitä kykenä näkemään. Roopen
äiti, Asta, kuvataan psyykkisesti sairaaksi naiseksi, jonka maailmankuva on harhainen.
Asta itse on vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan, eikä häntä kukaan muukaan
ole hoitoon passittamassa. Voimme vain kuvitella, millainen Roopen lapsuus on
ollut eristyksissä tämän naisen kanssa. Keittiöpsykologi voisi todeta, että
Asta on jäänyt hyvin yksin varhaislapsuudessa, äidin ollessa raskaana ja sitten
masentuneena. Kellään tuskin on sen kaaoksen keskellä ollut aikaa ottaa vastaan
Astan aggressioita, ja hänen on täytynyt ottaa suojakseen kuvitelma omasta
voittamattomuudestaan. Näillä eväillä leivotaan narsisteja, mutta kirjailija ei
tätä meille kerro. Päin vastoin, Asta muistaa lapsuutensa ihan hyvänä, vaikkei
äiti jaksanutkaan olla äiti. Mummo ja isä hoitivat. Arjasta kuulemme vain
muiden näkökulmasta, mutta kovin terveeltä hänkään ei vaikuta. Arja valitsi
varhain työnsä ja eikä halunnut olla läsnä perheelleen. Hänen aikuisten tyttäriensä
pohjaton turvattomuus kertoo enemmän Arjasta kuin varsinainen juoni. Kirjan
sivuhenkilöt jäävät todella ohuiksi, ja taas tuntuu ettei heidän tarinaansa ole
kerrottu loppuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti