keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Auttakaa pienten lasten äitejä!

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön, WSOY 2014, s. 269.
Ikkunat yöhön
Elsi on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut kauppiaan tytär Tampereella. Turvallisesta kodistaan hänen on helppo lähteä hilpeällä mielellä mukaan jälleenrakennus ajan Suomeen, joka lupaa parempaa huomista jokaiselle. Niityn poika Eino taas tullut Tampereelle töihin hämäläiseltä puutilalta. Hänellä on ruskeat silmät ja ystävällinen mieli. Elsi kiipeää Einon kanssa mäelle katsomaan linnun pesää. Pian Elsi on raskaana, eikä ole muuta mahdollisuutta kuin mennä naimisiin Einon kanssa. Juhlissa Einon perhe jurottaa synkkänä, mutta mitäpä väliä sillä on, kun Elsin isä järjestää nuorelle parille sievän kaupunkikodin. Asta on helppo vauva, Elsin äiti ja sisko auttavat.

Sitten elämä tiukentaa otettaan tuoreesta perheestä. Asta on puolitoistavuotiaana jo Arjan isosisko. Niitty kutsuu poikaansa, ja Eino ajattelee, että samalla laillahan Elsi voi hänen kotitilallaan hoitaa lapsia – kaikkia kolmea – kuin kaupungissa. Elsi ei kuitenkaan osaa olla synkkien metsien ja hitaiden hämäläisten keskellä. Asta ei ole vielä kolmea kun pikkuveli syntyy. Vauvalla on maailman omistajan elkeet ja alati tyhjänä ammottava suu, eikä hän häpeile tarpeitaan. Elsi ei osaa nukkua, eikä sitten enää herätä. Lapset kiipeävät Elsin päälle ja hän kääntää kylkeä niin että ne ropisevat maahan.
Ikkunat yöhön kasvaa hiukset nostattavaksi jännitysnäytelmäksi synnytyksen jälkeisen masennuksen vaikutuksista perheeseen. Se on myös painava puheenvuoro edellisten sukupolvien elämän ehdoista, ajalta ennen perhesuunnittelua. Elsin ja Einon ohimenevä kohtaaminen sitoo heidät lopullisesti yhteen vahinkoraskauden takia. Mitään vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Naimaton pariskunta olisi tuskin mistään saanut käsiinsä ehkäisyvälineitä, eikä oikeastaan naimisissa olevaan – kun ollaan nuoria, kun ei ole kovin montaa lastakaan. Abortti on laiton vielä parikymmentä vuotta. Yksinhuoltajaäitiys ei myöskään ole vaihtoehto 50-luvun Suomessa. Elsi ja Eino kyllä haluavat toisilleen vain hyvää, eikä heidän avioliittonsa ole huono, vaikkeivat he sitä suunnitelleet. Me 70-luvulla syntyneet olemme ensimmäinen sukupolvi, jolle perhesuunnittelu on ollut itsestäänselvyys. Ja tämä koskee edelleen vain osaa rikkaimmista maista.  

60 vuoden päästä Elsin ja Einon kolme lastenlasta . On kuin isovanhempien iloinen nuoruuden on huuma on karannut koko suvun ulottumattomiin. Perhe on kokoelma eritavoin epäonnistuneita ihmisiä. Arjan vanhin tytär Riikka kirjoittaa vihaisia runoja, joita kukaan ei lue. Pikkusisko Hanna onnistuu uskottelemaan ihmisille pärjäävänsä ihan hyvin – kunhan jälkeen päin pääsee vessaan repimään kynsinauhojaan. Kouluikäinen poika alkaa kasvaa irti äidin kainalosta, ja Hanna on tarkkailee hänta huolissa. Poika ei ole sellainen kuin hänestä piti tulla, osaako Hannakaan häntä rakastaa. Hanna on kyllä naimisissa Niklaksen isän kanssa, mutta kovin läheinen suhde heillä ei hänelle tunnu olevan. Riikan ja Hannan serkku Roope on heitä reilusti nuorempi. Asta kasvatti Roopen yksinään Niityssä. Nyt Roope elää puutuloilla, ja työskentelee baarissa. Hän on kolmekymppinen, mutta ei ole sitoutunut elämässään mihinkään. Serkusten eno, Astan ja Arjan pikkuveli ammottavinen suineen, loistaa poissaolollaan.


Kirjan lyhyet luvut, joissa vaihdetaan kertojaa ja aikatasoa, soljuvat kuin namut suuhun. Yksi vielä. Ja vielä yksi. Lopussa kuitenkin tuntuu, että kirja jää keskeneräiseksi. Hanna ja Riikka kyräilevät kanssaihmisiään korvat luimussa, eivätkä osaa päästää ketään lähelleen. Roope puhua pulputtaa kaiken aikaa iloisesti, mutta onko puheen vain tarkoitus häivyttää Hämeen hiljaiset metsät, ja ontto suhde Asta-äitiin, jolta kyllä palvoo Roopea ylitse kaiken, mutta elää kovin omintakeisessa todellisuudessa. Roope rakastuu värikkääseen Teresaan, mutta kun Teresa on jo matkalla pois suhteesta, ei Roope sitä kykenä näkemään. Roopen äiti, Asta, kuvataan psyykkisesti sairaaksi naiseksi, jonka maailmankuva on harhainen. Asta itse on vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan, eikä häntä kukaan muukaan ole hoitoon passittamassa. Voimme vain kuvitella, millainen Roopen lapsuus on ollut eristyksissä tämän naisen kanssa. Keittiöpsykologi voisi todeta, että Asta on jäänyt hyvin yksin varhaislapsuudessa, äidin ollessa raskaana ja sitten masentuneena. Kellään tuskin on sen kaaoksen keskellä ollut aikaa ottaa vastaan Astan aggressioita, ja hänen on täytynyt ottaa suojakseen kuvitelma omasta voittamattomuudestaan. Näillä eväillä leivotaan narsisteja, mutta kirjailija ei tätä meille kerro. Päin vastoin, Asta muistaa lapsuutensa ihan hyvänä, vaikkei äiti jaksanutkaan olla äiti. Mummo ja isä hoitivat. Arjasta kuulemme vain muiden näkökulmasta, mutta kovin terveeltä hänkään ei vaikuta. Arja valitsi varhain työnsä ja eikä halunnut olla läsnä perheelleen. Hänen aikuisten tyttäriensä pohjaton turvattomuus kertoo enemmän Arjasta kuin varsinainen juoni. Kirjan sivuhenkilöt jäävät todella ohuiksi, ja taas tuntuu ettei heidän tarinaansa ole kerrottu loppuun. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti