Norjalaisen lastenkirjallisuuden kaksi suurta nimeä: Tor Åge Bringsværd ja Kari Grossmann

Tor Åge Bringsvær on Norjassa rakastettu, tuottelias ja hyvin moninpuolinen lasten kirjailija. Hän on myös kääntänyt norjaksi paljon ruotsalaisia lastenkirjoja, kuten Alfons Jokinen –sarjan.

Tunnetuin Bringsværin sarjoista on Anne G. Holtin kuvittama Karsten og Petra, joka kertoo 5 vuotiaista parhaista ystävistä. Kirjojen kuvitus ja tarinat ovat korostetun arkisia, ja peittelemättömän oppettavaisia. Lasten arkea ja ihmissuhteita seurataan päiväkodissa, kotona, lomalla, sairaalassa. Lapset opettelevat uimaan, pyöräilemään, luistelemaan ja hiihtämään. Ohjeet ovat niin konkreettisia, että vanhempi saa hyviä vinkkejä. Samalla sivutaan isompia asioita, Petran isä on kuollut, Karstenin isoisällä on uusi avopuoliso. Kirjojen maailmassa lapset otetaan tosissaan ja heille puhutaan kuin oikeille ihmisille. Aikuiset jaksavat aina auttaa. Karstenin ja Petran lelut, Leijonanpentu, Neiti Kani ja maailman pienin norsu Kookos, seikkailevat omissa spinnoff-kirjoissaan, joiden tyyli lennokkaampi ja jotka on suunnattu vähän pienemmille lapsille. Karsten ja Petra on myös nähty useaan kertaan valkokankaalla. Lapset rakastavat näitä kirjoja, sekä niiden selkeää ja turvallista maailmaa.

Bringsværin uudempaa tuotantoa edustaa Lisa Aisaton ihastuttavasti kuvittama sarja tavallisessa kerrostalossa asuvasta Tambar-pojasta, jonka koko perhe on peikkoja. Rehevä kuvitus pursuilee satuolentojen myyttistä olemusta, ja tarinoissa vilisee erilaisia kansansatujen hahmoja vuorenpeikoista näkkiin. Tarinoissa on myös pimeä puoli, etenkin peikkojen ja ihmisten välisiä jännitteitä käsitellään paljon. Kirjojen voimakkain sanoma on kuitenkin ystävällisyys, auttaminen ja itseensä luottaminen.

Pienemmille lukijoille suunnattu helmi on Når to (Kun kaksi) –sarja. Tina Solin iloisen moderni kuvitus nostaa ja kannattelee kirjan hassunhauskoja, filosofisia mietelauseita, joita on yksi kullakin sivulla. Nämä ovat todellisia hyvän mielen kirjoja kaikenikäisille. Kussakin kirjassa toistetaan yhtä teemaa, esimerkiksi uusi ystävä, retki, mummon luona käyminen, hyvänyöntoivotus, herääminen. Ensin vaikka mitkä kaksi hassua ystävystä tekevät tämän ja viimeisellä sivulla sitten ”minä ja paras ystäväni/äiti/isä”.

”kun kaksi leipää haluaa pitää hauskaa ... (sivun vaihto)

... maistavat ne varovasti toisiaan.

-          Haluatko maistaa kanttiana?

-          Minä olen aivan vastaleivottu!”

”Kun kaksi tietokonetta lähtevät lomalle...

... pelkäävät ne viruksia.”

”Kun minä ja parasystäväni sanomme hei hei...

... halaamme pitkään.

-          Nähdään huomenna päiväkodissa!

-          Ja sitten leikitään yhdessä koko päivä!”

Toinen maininnan arvoinen norjalaiskirjailija on Kari Grossmann, joka kuvittaa itse kirjansa eloisalla ja huumoria pursuvalla tyylillään. Pienten lasten kanssa elänyt osaa erityisesti antaa arvoa lasten ilmeikkyydelle, ja sille miten heidän liikkuvaisuutensa on saatu vankittua niin kuviin kuin tarinoihinkin.

Grossmanin suurin hitti on ollut hurmaava Pikkusisko –sarja.

Pikkusisko on 3-4 vuotias tättärä, tyttö täynnä tunnetta. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, isosisko, isoveli sekä läheiset isovanhemmat. Pääsemme seuraamaan Pikkusiskoa lyhyissä, joka perheen elämässä tutuiksi tulleissa tilanteissa, joihin lasten on helppo eläytyä. Pikkusisko käy pissalla, ostaa ruokaa kaupasta, matkustaa bussilla, murtaa jalkansa jne jne. Kirjojen sävy ei kuitenkaan ole opettavainen, vaan enemminkin ymmärtäväinen. Pikkusiskon vanhemmat osaavat kohdata kuopuksensa kiukuttelun ja yleisen pikkulapsihäröilyn uskomattoman joustavasti ja ottamatta itseään liian vakavasti. Vanhempi saa lukea kirjoja milloin posket häpeästä punaisina, ja milloin hersyvälle huumorille nauraen. Kyllä Pikkusiskonkin vanhemmat hänen tempauksiinsa ilmiselvästi hermostuvat, mutta heillä on kyky pitää kiinni rajoistaan jyräämättä pientä ihmisen tainta.

Ei rakkautta vaan spermaa

Inga H. Sætre: Fallteknikk, Cappelen Damm 2011, s. 231.

 

Inga H. Sætre kertoo sarjakuvaromaanissaan kauniisti mutta kaunistelematta Rakelin ensimmäisestä lukiovuodesta 1996/97, joka muuttaa kaiken. Rakel muuttaa vanhempiensa maatilalta soluasuntoon Gjøvikin pikkukaupunkiin voidakseen käydä lukion. Rakel haluaa olla itsenäinen, elää niukasti opintotuella, eikä pidä yhteyttä perheeseensä. Paras ystävä Ingrid on ainoa, jonka kanssa Rakel jakaa ajatuksiaan. Tyttöjen arkinen elämä maistuu ja tuoksuu, vie mukanaan.

Omilleen muuttaminen ja opiskeleminen ovat molemmat isoja haasteita teinille, mutta Rakel on saanut vielä isomman vastuun elämäänsä. Syksyn mittaan hän tajuaa olevansa raskaana. Petter on aloittanut opintonsa Oslossa, eikä Rakel pidä tähän mitään yhteyttä.  Rakel kertoo vain Ingridille. Ei ädilleen, ei siskolleen, ei edes Petterille.

Vääjäämättä lapsi kasvaa Rakelin kohdussa. Jouluna asianlaita selviää hänen perheelleen, joka järkytyksestään huolimatta ei ole vihainen. Rakel jatkaa eristynyttä elämäänsä, mutta sairaalassa Petter pitelee vastasyntynyttä tytärtään, kun Rakel toipuu keisarinleikkauksesta.

Kontrasti vahinkoraskauteen 1950-luvun Suomessa (Ikkunat yöhön) on tajuntaa ravisteleva. Rakel ja Petter jättivät ehkäisyn käyttämättä, eikä Rakel hae aborttia. He valitsivat niin. Kun teinityttö sitten on tulossa äidiksi, ei kukaan yrittämällä yritä hankaloittaa hänen elämäänsä. Rakelia ei heitetä ulos sen enempää asunnostaan kuin koulustakaan. Rakel jatkaa lukiota, Petter opintojaan toisaalla. Ja samalla he ovat vanhempia.

”Miksi en tehnyt mitään?

Luulinko, ettei se ole totta?

Miten kukaan voi olla niin tyhmä?

Sitten näen hänet edessäni:

Pörröiset letit, vadelmahilloa poskella, isot saappaat ja villahousut”

Auttakaa pienten lasten äitejä!

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön, WSOY 2014, s. 269.

Elsi on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut kauppiaan tytär Tampereella. Turvallisesta kodistaan hänen on helppo lähteä hilpeällä mielellä mukaan jälleenrakennus ajan Suomeen, joka lupaa parempaa huomista jokaiselle. Niityn poika Eino taas tullut Tampereelle töihin hämäläiseltä puutilalta. Hänellä on ruskeat silmät ja ystävällinen mieli. Elsi kiipeää Einon kanssa mäelle katsomaan linnun pesää. Pian Elsi on raskaana, eikä ole muuta mahdollisuutta kuin mennä naimisiin Einon kanssa. Juhlissa Einon perhe jurottaa synkkänä, mutta mitäpä väliä sillä on, kun Elsin isä järjestää nuorelle parille sievän kaupunkikodin. Asta on helppo vauva, Elsin äiti ja sisko auttavat.

Sitten elämä tiukentaa otettaan tuoreesta perheestä. Asta on puolitoistavuotiaana jo Arjan isosisko. Niitty kutsuu poikaansa, ja Eino ajattelee, että samalla laillahan Elsi voi hänen kotitilallaan hoitaa lapsia – kaikkia kolmea – kuin kaupungissa. Elsi ei kuitenkaan osaa olla synkkien metsien ja hitaiden hämäläisten keskellä. Asta ei ole vielä kolmea kun pikkuveli syntyy. Vauvalla on maailman omistajan elkeet ja alati tyhjänä ammottava suu, eikä hän häpeile tarpeitaan. Elsi ei osaa nukkua, eikä sitten enää herätä. Lapset kiipeävät Elsin päälle ja hän kääntää kylkeä niin että ne ropisevat maahan.

Ikkunat yöhön kasvaa hiukset nostattavaksi jännitysnäytelmäksi synnytyksen jälkeisen masennuksen vaikutuksista perheeseen. Se on myös painava puheenvuoro edellisten sukupolvien elämän ehdoista, ajalta ennen perhesuunnittelua. Elsin ja Einon ohimenevä kohtaaminen sitoo heidät lopullisesti yhteen vahinkoraskauden takia. Mitään vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Naimaton pariskunta olisi tuskin mistään saanut käsiinsä ehkäisyvälineitä, eikä oikeastaan naimisissa olevaan – kun ollaan nuoria, kun ei ole kovin montaa lastakaan. Abortti on laiton vielä parikymmentä vuotta. Yksinhuoltajaäitiys ei myöskään ole vaihtoehto 50-luvun Suomessa. Elsi ja Eino kyllä haluavat toisilleen vain hyvää, eikä heidän avioliittonsa ole huono, vaikkeivat he sitä suunnitelleet. Me 70-luvulla syntyneet olemme ensimmäinen sukupolvi, jolle perhesuunnittelu on ollut itsestäänselvyys. Ja tämä koskee edelleen vain osaa rikkaimmista maista.  

60 vuoden päästä Elsin ja Einon kolme lastenlasta . On kuin isovanhempien iloinen nuoruuden on huuma on karannut koko suvun ulottumattomiin. Perhe on kokoelma eritavoin epäonnistuneita ihmisiä. Arjan vanhin tytär Riikka kirjoittaa vihaisia runoja, joita kukaan ei lue. Pikkusisko Hanna onnistuu uskottelemaan ihmisille pärjäävänsä ihan hyvin – kunhan jälkeen päin pääsee vessaan repimään kynsinauhojaan. Kouluikäinen poika alkaa kasvaa irti äidin kainalosta, ja Hanna on tarkkailee hänta huolissa. Poika ei ole sellainen kuin hänestä piti tulla, osaako Hannakaan häntä rakastaa. Hanna on kyllä naimisissa Niklaksen isän kanssa, mutta kovin läheinen suhde heillä ei hänelle tunnu olevan. Riikan ja Hannan serkku Roope on heitä reilusti nuorempi. Asta kasvatti Roopen yksinään Niityssä. Nyt Roope elää puutuloilla, ja työskentelee baarissa. Hän on kolmekymppinen, mutta ei ole sitoutunut elämässään mihinkään. Serkusten eno, Astan ja Arjan pikkuveli ammottavinen suineen, loistaa poissaolollaan.

Kirjan lyhyet luvut, joissa vaihdetaan kertojaa ja aikatasoa, soljuvat kuin namut suuhun. Yksi vielä. Ja vielä yksi. Lopussa kuitenkin tuntuu, että kirja jää keskeneräiseksi. Hanna ja Riikka kyräilevät kanssaihmisiään korvat luimussa, eivätkä osaa päästää ketään lähelleen. Roope puhua pulputtaa kaiken aikaa iloisesti, mutta onko puheen vain tarkoitus häivyttää Hämeen hiljaiset metsät, ja ontto suhde Asta-äitiin, jolta kyllä palvoo Roopea ylitse kaiken, mutta elää kovin omintakeisessa todellisuudessa. Roope rakastuu värikkääseen Teresaan, mutta kun Teresa on jo matkalla pois suhteesta, ei Roope sitä kykenä näkemään. Roopen äiti, Asta, kuvataan psyykkisesti sairaaksi naiseksi, jonka maailmankuva on harhainen. Asta itse on vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan, eikä häntä kukaan muukaan ole hoitoon passittamassa. Voimme vain kuvitella, millainen Roopen lapsuus on ollut eristyksissä tämän naisen kanssa. Keittiöpsykologi voisi todeta, että Asta on jäänyt hyvin yksin varhaislapsuudessa, äidin ollessa raskaana ja sitten masentuneena. Kellään tuskin on sen kaaoksen keskellä ollut aikaa ottaa vastaan Astan aggressioita, ja hänen on täytynyt ottaa suojakseen kuvitelma omasta voittamattomuudestaan. Näillä eväillä leivotaan narsisteja, mutta kirjailija ei tätä meille kerro. Päin vastoin, Asta muistaa lapsuutensa ihan hyvänä, vaikkei äiti jaksanutkaan olla äiti. Mummo ja isä hoitivat. Arjasta kuulemme vain muiden näkökulmasta, mutta kovin terveeltä hänkään ei vaikuta. Arja valitsi varhain työnsä ja eikä halunnut olla läsnä perheelleen. Hänen aikuisten tyttäriensä pohjaton turvattomuus kertoo enemmän Arjasta kuin varsinainen juoni. Kirjan sivuhenkilöt jäävät todella ohuiksi, ja taas tuntuu ettei heidän tarinaansa ole kerrottu loppuun.