Marja Björk on
juristi, ja tuntee Suomen romanien elämää sitä kautta. Mustalaisäidin
kehtolaulu on järkyttävää luettavaa keskiluokkaisen Espoon kasvatille. Olen
toki ennenkin kuullut, että mustalaiskulttuuriin kuuluu omat piirteensä, eikä
esimerkiksi opiskelu edelleenkään ole tavallista. Pari tapaamaani romania ovat
kuitenkin eläneet ihan tavallista elämää. En ole ikinä osannut ajatella Nymania
tai Lindrosia mustalaisniminä, enemmänkin yleisinä nimiä, enkä olisi sellaista
osannut syrjiä.
Kirjan
sijoittumista aikajanalle on vaikea hahmottaa. Mustalaisten elämäntapa on kovin
vanhanaikaista, ja kulkee erillään muusta Suomesta. Vähin erin lukija saa
kuitenkin joitakin vinkkejä. Kun aikuisopiskelijat lähettävä toisilleen
tekstiviestejä, ollaan väkisin 2000-luvun puolella. Siitä voi laskea
päähenkilön Maritan syntyneen aikaisintaan 1965. Marita on lapsista vanhin, ja
vauvoja putkahtelee yksi toisensa jälkeen. Niitä Marita pesee saunalla kuin
liukuhihnalla ja toimittaa puhtaat pyyhekääröt isän ihasteltaviksi. Vauvojen
hoitamisen takia Marita ei pääse aloittamaan kouluaan ikäluokkansa mukana.
”Jospa katsotaan ensi vuonna.” isä rauhoittelee sosiaalitoimea. Mustalaiset
ylpeilevät oppimallaan hienolla sanalla ”diskriminaatio”, mutta mikäpä olisi
pahempaa diskrinaatiota, kuin lapsen jättäminen koulun ulkopuolelle. Miten se
oli mahdollista, olihan oppivelvollisuus?
15 vuotiaana
Marita tulee raskaaksi. Hän ei ymmärrä tilaansa, ei ole koskaan kuullut miten
vauvat saavat alkunsa. Äidin ei tätä ole sopivaa kertoa, ei vaikka on itsekin
tullut samalla tavalla raskaaksi, ja joutunut jättämään ensimmäisen lapsensa
muualle hoitoon kun uusi mies ei halua toisen lasta perheeseen. Niinpä Marita
ei ymmärrä, mistä on kyse, kun tuttu mies raiskaa hänet. Viimeisenä
järkytyksenä tulee vielä synnytys (navan alapuolelta!), josta Marita kuulee lääkäriltä
kun raskaus todetaan.
Marita vaikuttaa
ihan fiksulta ja tarmokkaalta naiselta. Myös Maritan vanhemmat ovat rakastavia ja
jopa uudenaikaisia. He arvostavat koulutusta ja työntekoa, ostavat oman talon,
eivät anna vieraiden häiritä lasten unta. Kuitenkin Maritan elämä on lähtee
väärällä jalalla käyntiin, eikä hän sen suuntaa osaa muuttaa. Assin synnyttyä
hän pikkusiskojen painostuksesta laittaa ”kamppeet” ja kohtaa maailman
mustalaisena. Hän ei viihdy keittiöapulaisena, eivätkä työvoimatoimiston
kurssit auta pääsemään leivän syrjään kiinni. Kun mustalaiset ennen kiersivät
etsimässä pikkutöitä tehtäviksi, elävät he teksiviestien aikakaudella kunnan tarjoamissa
”huoneissa” tulonsiirtojen varassa. Etenkin naiset haluavatkin pysyä kotona
siivoamassa, kuten amerikkalaiset sisarensa asuntovainuissaan (My big fat gypsy
wedding). Ja edelleen ompelukurssin naisilla on kotisohvalla odottamassa
kehnosti lukevat ja kirjoittavat miehet. Edelleen vanhemmat arvostelevat
poikaansa, kun tämä valitsee ammatillisen koulutuksen. Miksei hänkin voisi
myydä nahkatakkeja, tai nyt käänsiinsä saakin? Nelikymppisenä Marita on
isoäiti, jota odottaa vain entistä köyhemmät ajat minimieläkkeen muodossa.
Kieleltään kirja
on yhtä rujo kuin Maritan elämä. Mukana vilisee mustalaisten omia sanoja ja
ilmauksia. Väärinkäsityksiäkin tulee. Kun Marita kertoo sossussa mökistään,
ihmettelee virkailija, miksei hän myy tätä vapaa-ajanasuntoa. Varsinaisesta
romani-kielestä ei kuitenkaan ole mitään mainintoja. Muutenkaan
romani-kulttuuri ei näyttäydy säilyttämisen arvoisena. Vaikka minun on vaikea
sanoa tämä kun itsekin olen maahanmuuttaja, ei mitään kulttuuria pidä kunnioittaa
sokeasti. Maininnat siitä kenen on sopivaa kulkea samalla autolla, tai mitä
vaatekappaleita voi pestä samassa pyykkikoneellisessa eivät lisää ymmärrystä.
Tarkasti miettien
kirjasta löytyy muutama ihan normaalia elämää viettänyt henkilö, mutta he
jäävät sivullisiksi. Björk ei selvästi ole kiinnostunut heidän tarinoitaan
kertomaan. Varmaankin tässä on yksi totuus. Se johon juristi törmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti