Suomi mustavalkoinen

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu, Like, 2014, s. 273.

Marja Björk on juristi, ja tuntee Suomen romanien elämää sitä kautta. Mustalaisäidin kehtolaulu on järkyttävää luettavaa keskiluokkaisen Espoon kasvatille. Olen toki ennenkin kuullut, että mustalaiskulttuuriin kuuluu omat piirteensä, eikä esimerkiksi opiskelu edelleenkään ole tavallista. Pari tapaamaani romania ovat kuitenkin eläneet ihan tavallista elämää. En ole ikinä osannut ajatella Nymania tai Lindrosia mustalaisniminä, enemmänkin yleisinä nimiä, enkä olisi sellaista osannut syrjiä.

Kirjan sijoittumista aikajanalle on vaikea hahmottaa. Mustalaisten elämäntapa on kovin vanhanaikaista, ja kulkee erillään muusta Suomesta. Vähin erin lukija saa kuitenkin joitakin vinkkejä. Kun aikuisopiskelijat lähettävä toisilleen tekstiviestejä, ollaan väkisin 2000-luvun puolella. Siitä voi laskea päähenkilön Maritan syntyneen aikaisintaan 1965. Marita on lapsista vanhin, ja vauvoja putkahtelee yksi toisensa jälkeen. Niitä Marita pesee saunalla kuin liukuhihnalla ja toimittaa puhtaat pyyhekääröt isän ihasteltaviksi. Vauvojen hoitamisen takia Marita ei pääse aloittamaan kouluaan ikäluokkansa mukana. ”Jospa katsotaan ensi vuonna.” isä rauhoittelee sosiaalitoimea. Mustalaiset ylpeilevät oppimallaan hienolla sanalla ”diskriminaatio”, mutta mikäpä olisi pahempaa diskrinaatiota, kuin lapsen jättäminen koulun ulkopuolelle. Miten se oli mahdollista, olihan oppivelvollisuus?

15 vuotiaana Marita tulee raskaaksi. Hän ei ymmärrä tilaansa, ei ole koskaan kuullut miten vauvat saavat alkunsa. Äidin ei tätä ole sopivaa kertoa, ei vaikka on itsekin tullut samalla tavalla raskaaksi, ja joutunut jättämään ensimmäisen lapsensa muualle hoitoon kun uusi mies ei halua toisen lasta perheeseen. Niinpä Marita ei ymmärrä, mistä on kyse, kun tuttu mies raiskaa hänet. Viimeisenä järkytyksenä tulee vielä synnytys (navan alapuolelta!), josta Marita kuulee lääkäriltä kun raskaus todetaan.

Marita vaikuttaa ihan fiksulta ja tarmokkaalta naiselta. Myös Maritan vanhemmat ovat rakastavia ja jopa uudenaikaisia. He arvostavat koulutusta ja työntekoa, ostavat oman talon, eivät anna vieraiden häiritä lasten unta. Kuitenkin Maritan elämä on lähtee väärällä jalalla käyntiin, eikä hän sen suuntaa osaa muuttaa. Assin synnyttyä hän pikkusiskojen painostuksesta laittaa ”kamppeet” ja kohtaa maailman mustalaisena. Hän ei viihdy keittiöapulaisena, eivätkä työvoimatoimiston kurssit auta pääsemään leivän syrjään kiinni. Kun mustalaiset ennen kiersivät etsimässä pikkutöitä tehtäviksi, elävät he teksiviestien aikakaudella kunnan tarjoamissa ”huoneissa” tulonsiirtojen varassa. Etenkin naiset haluavatkin pysyä kotona siivoamassa, kuten amerikkalaiset sisarensa asuntovainuissaan (My big fat gypsy wedding). Ja edelleen ompelukurssin naisilla on kotisohvalla odottamassa kehnosti lukevat ja kirjoittavat miehet. Edelleen vanhemmat arvostelevat poikaansa, kun tämä valitsee ammatillisen koulutuksen. Miksei hänkin voisi myydä nahkatakkeja, tai nyt käänsiinsä saakin? Nelikymppisenä Marita on isoäiti, jota odottaa vain entistä köyhemmät ajat minimieläkkeen muodossa.

Kieleltään kirja on yhtä rujo kuin Maritan elämä. Mukana vilisee mustalaisten omia sanoja ja ilmauksia. Väärinkäsityksiäkin tulee. Kun Marita kertoo sossussa mökistään, ihmettelee virkailija, miksei hän myy tätä vapaa-ajanasuntoa. Varsinaisesta romani-kielestä ei kuitenkaan ole mitään mainintoja. Muutenkaan romani-kulttuuri ei näyttäydy säilyttämisen arvoisena. Vaikka minun on vaikea sanoa tämä kun itsekin olen maahanmuuttaja, ei mitään kulttuuria pidä kunnioittaa sokeasti. Maininnat siitä kenen on sopivaa kulkea samalla autolla, tai mitä vaatekappaleita voi pestä samassa pyykkikoneellisessa eivät lisää ymmärrystä.

Tarkasti miettien kirjasta löytyy muutama ihan normaalia elämää viettänyt henkilö, mutta he jäävät sivullisiksi. Björk ei selvästi ole kiinnostunut heidän tarinoitaan kertomaan. Varmaankin tässä on yksi totuus. Se johon juristi törmää.

Lene Ask - Herkkä sarjakuvataiteilija

Hitler, Jesus og farfar, 2006, Jippi.

Lene Askin ensimmäinen kirja kertoo nuoresta Lenestä, joka lähtee taidestipendin avulla Berliiniin tekemään omakuvia. Sarjakuvassa oivaltavat kuvat ja tekstit tukevat toisiaan, ja Lenen tunteisiin on helppo samaistua. Lene on vähän arka ja vaatimaton tyttö, hyvin arkipäiväinen ja hetkessä elävä, ja katselee maailmaa ulkopuolisena. Berliinissä hän on ulkomaalainen, ja jätettyään taakseen vahvasti uskonnollisen lapsuuden, on maallinenkin elämäntapa vähän hakusessa.

Lene muistelee lapsuuttaan kotikaupungissani Stavangerissa. Koko elämä pyörii lähetystyötä tekevän kirkon, Misjonskirken, ympärillä. Stavanger kuuluu Norjan raamattuvyöhykkeeseen (bibelbelten), ja hengellistä toimintaa on paljon. Samalla seurakuntalaiset ovat eristyneitä sosiaalisesti, ja eikä yhteistä säveltä ole niin helppo löytää ns tavallisten ihmisten kanssa. Lenen isä kuolee hänen ollessaan 12 vuotias, ja samalla kuolee lapsenusko. Lene jatkaa vielä pitkään seurakunnassa, mutta selitykset siitä, että Jumala pelasti isän taivaaseen ennen kuin tämä ehti tehdä liikaa syntiä epäilyttävät. Seurakunnan säännöt ovat tiukat, kun pikkutytöt laulavat Norjan voittoisaa euroviisukappaletta La det swinge, la det rock n roll – on paholainen käyttänyt heitä. Seksivalistus tulee abortinvastaisen elokuvan muodossa. Vähän isompana pitää valita noudattaako uimapuku-, bikini- vai pikkuhousurajoja. Monta kertaa avattu lahja ei ole enää mikään lahja. Kokouksissa puhutaan kielillä, se on Jumalan lahja, mutta kuka on lahjan arvoinen?

Berliinissä Lene alkaa etsiä isänsä isää, saksalaista sotilasta. Saksalaiset miehittäjät jättivät jälkeensä noin 10 000 norjalaisten äitien synnyttämää lasta. Lapsia kutsuttiin saksalaisen pennuiksi (tyskerunge) ja heidän äitejään huoriksi (tyskertøs). Tänäpäivänä poliittisestikorrekti ilmaus olisi sotalapsi (krigsbarn). Etenkin rauhan tultua saksalaisten kanssa seurustelleet naiset saivat kokea koko kansakunnan kokoaman vihan niskassaan. Heidän hiuksensa kerittiin, heitä kerättiin vankileireille ja ne 3000, jotka menivät naimisiin saksalaisen miehen kanssa, menettivät Norjan kansalaisuuden. Lenen isoäiti oli siis nainen, joka synnytti saksalaisen sotilaan lapsen. Miten hän saattoi rakastua natsiin? Lapsen hän aikoi lähettää sakalaiseen lastenkotiin, mutta tuli viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Hän meni myöhemmin naimisiin, mutta oli yksinäinen avioliitossa, koska oli valinnut miehen vain sillä perusteella, että tämä hyväksyi lapsen olemassa olon.

Da jeg reddet veldren, 2009, Jippi.

Nyt Lene asuu Oslossa miehen ja pienen tyttären kanssa. Norad tarjoaa hänelle kehitysapuun liittyvää piirrustehtävää. Lene ilostuu, miettii sitten haluaako tehdä taidetta tilauksesta, ja päätyy lopulta uskomaan, että voi omalla pienellä panoksellaan muuttaa hieman maailmaa. Ja kun pääministeri Jens Stoltenbergin sitä toivoo. Niinpä Lene matkustaa viikoksi Tansaniaan tutustumaan masaiden arkeen. Lene on kovin naivi, ja kohtaaminen Afrikkalaisten kanssa sujuu kömpelösti. Luvassa on suuria järkytyksiä, moniavioisuutta, lastensa ympärileikkauksia puolustavia äitejä. Suurperheen isä on vähintään yhtä järkyttynyt kuullessaan Lenen jättäneen pienen tyttärensä tämän isän hoidettavaksi koko viikoksi. Kotona Lene on pyörällä päästään, ja ennen kaikkea – mitä ihmettä hän voisi piirtää? Sitten Lene saa puhelun naiselta, jolle Lene oli antanut rahaa, että hänen tyttärensä voisi synnyttää sairaalassa. Tytär kuoli synnytyksessä, jos Lene ei kerro hänen tarinaansa kukaan muukaan ei sitä tee.

Neste gang blir alt riktig, 2012, Jippi.

Kirja alkaa kun Lene menee Oslolaiseen kirjastoon tyttärensä kanssa. Kirjastonhoitaja Marit kuuntelee äidin ja tyttären arkista ärtymystä ja ajatukset kulkevat omaan äitiin, jonka kanssa Marit ei ole koskaan ollut läheinen. Marit on kasvanut jossain Norjan pääkaupunkia ympäröivällä maaseudulla, maatilan ainoana lapsena. Vahvasti uskovainen perhe erotti hänet kylän muista lapsista. Etäisen äidin vastakohtana oli isä, joka ymmärsi heittäytyä lapsen maailmaan. Nyt Maritin isä kuolee, ja Marit joutuu etsimään paikkaansa lapsuuden kodissaan ja suhteessa äitiinsä. Naapuritilaa viljelevä lapsuudenystävä Martin ja Marit ovat vuosienkin jälkeen läheisiä, mutta Martin ei voi jättää kotitilaansa, eikä Marit asua kylässä, jossa ei koskaan saanut olla oma itsensä. Oslossa Maritin elämä on yksinäistä, eikä hän osaa päästää ketään todella lähelle. Hän ryhtyy suhteeseen turvapaikanhakijan kanssa melkeinpä uhmatakseen työkaverin varoituksia. Marit ja Aziz viihyvät hyvin yhdessä, mutta kumpikaan ei hae pysyvää suhdettä. Ei juuri nyt, ei juuri tässä. Lopulta Marit alkaa tehdä sovintoa itsensä kanssa, ja pystyy auttamaan vanhaa äitiään, ainakin pienissä asioissa, vaikkei koko elämää voikkaa aloittaa alusta. Nyt jäljellä ovat äiti ja Marit, ja kaikesta huolimatta he tarvitsevat toisiaan.

Kjære Rikard, 2014, No Comprendo Press.

Rikard Jakobsen syntyi 1875 Madagaskarilla, jossa hänen vanhempansa olivat tekemässä lähetystyötä. Madagaskarissa tehtiin ahkerasti lähetystyötä, 1818 saarelle perustettiin ensimmäinen länsimainen koulu, ja Raamattu oli ensimmäinen paikallisella kielellä painettu kirja. Rikardin vanhemmat palasivat kolmen eloon jääneen lapsensa kanssa Stavanangeriin Rikardin ollessa 6-vuotias ja lapsista nuorin. Jo kahden vuoden päästä Rikardin äiti oli kuollut, isä uusissa naimisissa ja matkalla takaisin Madagaskarille. 8-vuotias Rikard ja vanhemmat sisarukset jäivät Stavangeriin lähetystyöntekijöille perustettuun lastenkotiin. Isänsä he tapasivat 10 vuoden kuluttua.

Lene Ask löysi Rikardin ja hänen isänsä kirjeenvaihdon, ja on kuvittanut kirjeiden tekstit herkillä lyijykynäpiirrustuksilla. Arkielämän yksityiskohtia kuvaavat piirrustukset yhdistyvät riipaisevasti isän ja pojan välisiin viesteihin. Heidän välinsä ovat ilmeisen lämpimät. Valitukset lyheistä kirjeistä ja ilo saapuneesta postista toistuvat riveillä. Molemmat kirjoittavat ikävästä, ja Rikard alkaa vähitellen ilmaista vahvaa halua päästä pois lastenkodista.

Kirja herättää paljon ajatuksia. Kontrasti ulkomailla asumiseen tämän päivän digi-maailmassa on valtava. Äitinä ajatus vastaavasta uravalinnasta on mahdoton. Ja mitä mieltä madagaskarilaiset olivat lähetystyöntekijöistä? Olivatko he köyhiä ihmisiä, jotta toivottivat koulutuksen, lukutaidon ja Jumalan tervetulleeksi? Saivatko he käytännön apua ruokahuoltoon ja terveydenhuoltoon? Rikardin isä tiesi minne oli menossa, ja hän arvio tehtävänsä niin tärkeäksi, että jätti lapsensa sen takia.

Kauniin ja huikean kirjan lukemista haittasi epäselvä alkuperäisiä kirjeitä jäljittelevä (?) kirjoitus, etenkin kun kyse on 1800-luvun kielestä. Silloin Norjassa kirjoitettiin tanskaa, joka sekin lienee sittemmin modernisoitunut. Kirja on saatavilla myös englanniksi nimellä Dear Rikard.

Lene Ask on myös kirjoittanut kuvakirjoja lapsille. Ensimmäinen sarja kertoo sekasotkuisesta Rotlen perheestä. Visuaalisesti graafinen ja sarjakuvamainen sarja kertoo lapsiperheen elämästä ja aroistakin aiheista, kuten mummon dementiasta, lämpimän humoristisesti. Toinen sarja kertoo 4 vuotiaista kaksosista Josta ja Jennystä. Ilmeikkäät, hillityt koko aukeaman kuvat ja nasevat tekstit avaavat oven pienten lasten ystävyyteen ja kipeisiin tunteisiin.

Norjalaisiin dekkareihin tutustumassa: Torkil Damhaug

Torkil Damhaug: Ildmannen, 2011, Cappelen Damm, s. 494.

Kysyin anopilta suosituksia Norjalaisista dekkareista, ja hän ehdotti Torkil Damhaugia, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Kuten Christer Mjåset on myös Damhaug Lillehammerissa syntynyt lääkäri. Hän on erikoistunut psykiatriaan, ja Ildmannen tutkiikin nimen omaan psyykkisesti häiriintyneitä henkilöitä ja heidän motiivejaan. Ildmannen muistuttaa myös Mjåsetin ”Bobby Fischer” -jännäriä juoneltaan siinä määrin, että tälläkin kertaa rikosta tutkitaan muistojen uumenissa, eikä kyse ole perinteisestä poliisiromaanista. Damhaug rakentaa tiukan paketin, jossa lukija saa yllätyksiä viimeiselle sivulle saakka. Ildmannen on julkaistu englanniksi nimellä Fireraiser, samoin kuin kaksi muuta Damhaugin jännäriä (Medusa ja Death by Water), suomennoksia ei toistaiseksi ole.

Tuhopolttaja puhdistaa lapsuuden traumojaan liekeillä. Se tuntuu hyvältä, mutta hänen elämänsä on silti tyhjää täynnä. Ei ammattia, työtä, kotia, perhettä, yhtään ystävää. Eikä ihme, hän ei näe kanssaihmisiään muuna kuin välineenä saavuttaa omat tavoitteensa. Khalid saapuu Norjaan Pakistanista leveämmän leivän perässä 70-luvulla, kuten niin moni muukin. Hevostilalla hän tapaa nuoren ja vakavan Elsan, joka haluaa lähteä hänen mukaansa. Khalid ei kuitenkaan halua norjalaista vaimoa. Karsten on kunnianhimoinen abiturientti, jonka silmäterä on yksinäinen pikkusisko Synne. Jasmeen on toisen polven maahanmuuttaja, joka rakastuu Karsteniin. Nuorten viattomat tapaamiset vievät Karstenin vaarallisille vesille, kun Jasmeenin suku suojelee kunniaansa. Adrian on nuori sotilas, joka palaa maailman kriisialueilta äitinsä luo, ja toimii sijaisena Karstenin ja Jasmeenin luokalla. Hän keskustelee innokkaasti nuorten kanssa, ja huomaa nopeasti Karstenin joutuneen vaikeuksiin. Idealistinen Adrian rohkaisee Karstenia taistelemaan rakkauden puolesta, ja vie hänet salaisiin kokoontumisiin. Dan-Levi on helluntailainen lehtimies ja perheenisä, joka uutispäivystäjänä kirjoittaa tulipaloista. Kaikkien heidän elämänsä kietoutuvat yhteen kohtalokkain seurauksin.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Lillestrømin ja Lørenskogin tienoille, pääkaupunkiseudun rauhallisille laitamille ja Norjan ehkäpä ainoaan metsäiseen kolkkaan. Jos olet kulkenut Osloon lentokenttäjunalla, on Lillestrømin asema sinulle tuttu.

Damhaug ottaa käsittelyyn monta yhteiskunnallista teemaa. Päällimmäisenä on tuhopolttajan mielenmaailma, ja psykopaatin suhde muihin ihmisiin. Samalla sivujuonteena Norjaan töihin virranneiden maahanmuuttajien elämä valottuu monelta kantilta. Khalid lähtee matkaan, koska kotitila ei voi elättää kaikkia perheen poikia, ja koulutettuna hän uskoo pärjäävänsä missä vain. Norjassa hän tienaa hanttihommilla summia, joilla Pakistaniin jääneen perheen elättäminen käy helposti. Ihastus norjalaiseen tyttöön ei estä Khalidia hakemaan vaimoa Pakistanista. Lapset syntyvät ja oman yrityksen toiminta laajenee. Khalidin perhe pärjää hyvin. Khalidin poika nousee poliitikoksi käyttäen nuoruuden rötöstelyjä astinlautanaan. Sen sijaan Jasmeen tyttönä rikkoo ankarasti perheen tapoja ja saa maksaa kalliisti lyhyestä onnesta. Norjanpakistanilaisia on tätä nykyä noin 35 000, ja he elävät monintavoin täysin tavallista elämää, eivätkä halua tulla luokitelluiksi maahanmuuttajiksi. Silti perheiden perustaminen muiden ”tavallisten norjalaisten” on edelleen tabu (etnisten norjalaisten avioliitot norjanpakistanilaisten kanssa ovat hyvin harvinaisia, ja noin 75% Norjassa syntyneistä toisenpolven maahanmuuttajista hakee puolisonsa Pakistanista). Kun Jasmeenin suku puollustaa epämääräiseksi jäävää kunniaa, suojelevat Karsten ja Dan-Levi vähintään yhtä intohimoisesti rakkaitaan.

Damhaug julkaisi ensimmäisenromaaninsa 1996, og saanut kautta linjan kehuja. Uusin romaani, Den femte årstiden, on tältä vuodelta, ja niinpä saamme varmasti jatkossakin nauttia hänen teoksistaan. Ildmannen voitti julkaisuvuonnaan 2011 vuoden parhaan dekkarin palkinnon (Rivertonpris).