Leikin loppu

Christer Mjåset: Det er du som er Bobby Fischer, 2015, Kagge Forlag, s. 198.

 

Christer Mjåset on syntynyt 1973 Lillehammerissa, ja on ammatiltaan neurokirurgi. Hänen mielenkiintoisia kirjojaan ei valitettavasti ole vielä suomennettu ja tai käännetty muillekaan kielille. Mjåset kirjoittaa asioista, jotka tuntee kuin omat taskunsa, on sitten kyse maisemasta tai työstä. Mjåsetin kaksi aikaisempaa romaania Legen som viste for mye ja Hvite ravner kertovat suoraan lääkärin työstä. Tässä uusimmassa kirjassa päähenkilön isä on lääkäri, ja hänen uravalintansa määrittää tiukasti lapsuuden dramarturgiaa, vaikkei isä henkilönä kovin merkittävässä asemassa olekaan kirjan tapahtumissa.

Bergenissä asuva Håkon on perheetön öljyinsinööri. Kun lapsuuden ystävä Kristoffer kuolee auto-onnettomuudessa, palaa Håkon vastentahtoisesti ja viivytellen entiseen kotikaupunkiinsa Lillehammeriin osallistuakseen hautajaisiin. Hän ei kuitenkaan tunnu myöntävän edes itselleen, minne on menossa. Hän ottaa askeleen toisensa jälkeen vakuutellen, että seuraavalla askeleella voi hyvin kääntyä takaisin. Jokainen askel tuo myös pintaan ahdistavia lapsuuden muistoja, jotka limittyvät hautajaismatkan tunnelmiin. Aikatasojen vaihtelu tuo kirjaan jännitettä ja herättää uteliaisuuden.

Håkon jätti idyllisen Lillehammerin taakseen 14 vuotiaana vanhempien avioeron takia. Varmaankin juuri tämä ero auttoi Håkonia salaamaan dramaattiset käänteet, joihin hän oli ystävineen joutunut. Håkonin muuttuminen nähtiin reaktiona vanhempien eroon, eivätkä toisaalta aikuiset jaksaneet omilta ongelmiltaan kantaa lasten taakkaa. Aikuisena Håkon ei kaipaa takaisin, ja on yrittänyt sulkea mielestään viimeisen kesän Lillehammerissa. Heikoin tuloksin, kuten muutkin ystävänsä.

Det er du som er Bobby Fischer on luokiteltu jännityskirjaksi. Poikajoukko on kasvanut aikuisiksi, he eivät uskalla muistaa elämänsä kamalinta kesää, eivätkä oikein elää tätä päivää. Håkon keskittyy työhönsä öljylautalla Norjan ja Skotlannin välimaastossa. Bjørn Olaf on kiertänyt maailmaa rauhanturvaajana ja on juuri nyt ambulanssinkuljettajana Trondheimin lähellä. Huomisesta ei tiedä kukaan. Lapsikin hänellä on, jossakin pohjoisessa. Erlend puolestaan elää yltäkylläistä kosmopoliitin elämää vaihtaen suurkaupunkeja ja nuoria tyttöystäviä kuin sukkia. Kristoffer itse asettui lopulta Lillehammeriin hoitamaan sairasta äitiään, mutta hän elämänsä on ollut vielä rikkonaisempi kuin muilla. Nyt Kristoffer on käynyt tapaamassa jokaista poikajoukon jäsentä ja muitakin lapsuuden tärkeitä henkilöitä sovintoa tehdäkseen ennen kuin jäi rekan alle.

Pojista ainoastaan Per on asettunut asumaan Lillehammerin keskustaan, ja hänellä peräti vaimo ja kaksi lasta. Juuri Perin vaimo pakottaa Håkonin kaivamaan muistonsa esille. Anne Helene ei suostu enää elämään kaiken sen kanssa, mitä Per ei hänelle kykene kertomaan ja Per pyytää Håkonia sanomaan sanat puolestaan. Hautajaisten kuluessa selviää, että pojilla on lopulta ollut kovin eri käsitys tapahtumien kulusta. Kristofferilta ei enää voi kysyä. Eikä monelta muultakaan. Anne Helene saa tietää enemmän kuin haluaa, eikä mikään muutu.

Mjåset onnistuu kertomaan Håkonista, hänen ystävistään ja Lillehammerista tarkkuudella, joka saa pitämään heitä merkityksellisinä henkilöinä, joiden kohtalolla on väliä. 13 vuotiaiden poikien pääpisto lähtee kulkemaan omia teitään ja karkaa käsistä, joksikin jota lapset eivät pysty hallitsemaan, mutta johon aikuisilla ei silti ole asiaa. Oma norjalainen puolisoni on samaa ikäluokkaa, ja ajankuva tuntuu valtavan tutulta hänen muistojensa valossa. Keskinäinen kilpailu on motivoinut poikien tekemisiä joka asiassa, olkoon sitten kyse sievän Agnesin suosiosta tai menestyksestä shakkiharrastuksessa (Bobby Fischer on maailman huippupelaajia, ja Kristofferin idoli).

Håkon saapuu Norjan suurimman järven Mjøsan rannalle Lillehammeriin junalla, aivan kuten tehdään suomalaisillekin onneksi tutussa hillittömässä mafiakomediassa Lilyhammer. Laakson rinteet nousevat järven rannoilta, ja luovat harjakattoisine taloineen itäisessä Norjassa liikkuneelle tutun maiseman. Noita rinteitä koulubussi kuljetti Håkonia syrjäiseltä omakotitaloalueelta keskustan kouluun. Ja samoja rinteitä hän pyöräili ystävineen öisillä retkillään, jotka pää¨ttyivät niin huonosti.

Ystäväni Maria Wern

Anna Jansson: Rädslans fångar, Nordstedts, 2016, 10 t 36 min.

Rädslans fånger on 17. dekkari, jossa sympaattinen poliisi Maria Wern ratkaisee rikoksia idyllisessä Gotlannissa. Kirjailija Anna Jansson on itse syntynyt Visbyssä 1958. Ammatiltaan hän on sairaanhoitaja, ja työskennellyt paljon hoitotyön etiikan parissa. Tämä tausta näkyy selvästi hänen kirjoissaan, joissa jatkuvasti pohditaan sairauksien ja vammojen vaikutuksia ihmisen henkiseen hyvinvointiin, niin potilaan kuin hänen läheistensä osalta. Rikosten syyt löytyvät psyykkisistä häiriöistä ja menneisyyden vaikeista ihmissuhteista. Tämän uusimman kirjan teemoja on ihmisten sitoutuminen lopun ajan profetioita tarjoavaan lahkoon, mutta myös väkivaltaan pakotetun teinin toipuminen hyväksikäytöstä. Kyseisen Hampuksen edesottamuksista kerrottiin sarjan edellisessä osassa Alla kan se deg, jonka teemana on valokuvat ja niidn väärinkäyttö sosiaalisessa mediassa.

Maria itse on se mukava naapuri, pidetty työkaveri, lojaali ystävä. Hän on kunnianhimoinen työssään, mutta ensijaisesti kuitenkin lapsilleen omistautuva äiti. Näiden 17 romaanin aikana Marian lapset ovat kasvaneet pieniksi koululaisiksi. Maria itse on eronnut lastensa varsin boheemista isästä, Christer Wernistä.  Hän on veivannut edestakaisin suhdetta työkaveriinsa Per Arvidssoniin, joka pelastaa Marian hengen suurin piirtein jokaisessa kirjassa, mutta ei silti osaa valita Mariaa. Hiljattain on mennyt naimisiin palomies Björnin kanssa. Maria ei ole mikään täydellinen enkeli, vaan tuo vahvasti esiin epävarmuutensa ja ristiriidan kodin ja työn välillä. Maria on hyvin inhimmillinen, juuri sellainen nainen, jonka haluaisin ystäväkseni. Ja toisaalta olenhan viettänyt arviolta pari sataa tuntia Marian seurassa kuunneltuani kaikki nämä 17 kirjaa näyttelija Marie Richarssonin lukemina äänikirjoina, joten kaipa hän todella on ystäväni.
  

Jansson haluaa saada lukijan ymmärtämään, mikä johtaa ihmisiä toimimaan kuten he toimivat. Tämä koskee yhtälailla murhaajia kuin poliiseja ja muita vakituisia henkilöitä. Anna Janssonin henkilöt eivät jää mustavalkoisiksi tai yksiulotteisiksi. Juuri se minua viehättää näissä dekkareissa. Piinaavaa jännitystä Jansson ei tarjoa, maailman pahuudella ei mässäillä, eikä murhaajan arvaaminen johtolankojen perusteella taida myöskään olla näiden dekkareiden juttu. Minua itseäni ei mikään näistä kiehdo, ja itse asiassa en kestä juuri tämän enempää jännitystä. Olen kuullut toisten pitävän Janssonin dekkareita tylsinä ja liian jaarittelevina, ja kaipa sen niinkin voi nähdä.

Ehkäpä minulle mieluisimmat dekkarit on kirjoittanut toinen ruotsalainen nainen, Kiirunasta kotoisin oleva juristi Åsa Larsson. Larssonin päähenkilö juristi Rebecka Martinsson palaa kotiseudulleen pohjoiseen Kiirunaan. Larssonin kirjojen murhat perustuvat myös vanhoihin kaunoihin, ja ihmisten motiiveja avataan perusteellisesti. Larsson tarjoilee astetta enemmän jännitystä ja pahuutta kuin kolleegansa Jansson. Henkilönä Rebecka on hyvin kulmikas, ja välttelee liian läheisiä ihmissuhteita sisäisten arpiensa tähden. Hän on äärimmäisen kiinnostaja persoona, mutta ei samalla lailla ystäväainesta kuin Maria. Eikä Rebecka seikkailekkaan kuin viidessä kirjassa. Larssonin kirjojen lukeminen ruotsiksi on muuten erityisen nautinnollista, koska Rebeckan lapsuusmuistoissa pulppuavat suomenkieliset sananparret.

Dekkarina Rädslans fångar ei ole mitenkään valtavan onnistunut, se on pakko myöntää. Sarjan aikaisemmat osat tarjoavat jännittävämpää ja jäntevämpää tarinnankerrontaa. Mutta olipa taas ihana vierailla luonasi Gotlannissa, Maria!