keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Millaista olisi rakastua mieheen, joka haluaa kuolla?

Jojo Moyes: The one plus one (2014), Me before you (2012), After you (2015)
Me Before You
Jojo Moyes on tuottelias 1969 syntynyt lontoolainen viihdekirjailija, jonka kirjat ovat myyntimenestyksiä monille kielille käännettyinä. Hänen tiiliskivensä tarjoilevat nopeatempoisia juonia, joissa klassiseen Jane Austin -tyyliin epätodennäköinen pariskunta päätyy monien esteiden kautta yhteen. Kevyttä viihdekirjallisuutta kutsutaan usein aivot narikkaan -kirjoina. Yksinkertaisen insinöörin aivot menevät kuitenkin solmuun, jos kirjailija hutiloi johdonmukaisuudessa. Siitä on viihtyminen kaukana, eikä Moyes onneksi sellaiseen syyllisty. Lisäksi hän on näissä kolmessa kirjassaan on valinnut rakkaustarinan taustalle yhteiskunnallisen ulottuvuuden, samaan tapaan kuin dekkareissa tyypillisesti on. Moyesin tarinat eivät ehkä ole läpeensä todenmakuisia, pikemminkin ne ovat ajatusleikkejä mitäpä jos...

Sattui niin, että After you (suomeksi Jos olisit täällä) käsittelee juuri samaa teemaa, kuin edellisen kirjoitukseni aiheena ollut norjalainen nuortenromaani Ikke naken ikke kledt. Tieni-iän kynnykselle Etelä-Norjan maaseudulla kasvanut Selma kaipaa äitiään, jota ei koskaan ehtinyt tuntea, ja pelkää elämää. Elämässään tuuliajolla oleva Louisa Clark taas rakastuu mieheen, joka on päättänyt tehdä avustetun itsemurhan. Miehen kuoltua Louisa yrittää hiekolla menestyksellä elää elämäänsä vainajan puolesta, ja osallistuu omaisensa menettäneiden sururyhmään. Lopulta Selma ja Luoisa päätyvät samaan lopputulokseen. Vaikka elämä on mahdotonta ja rakkaus vaarallista ja ylipäänsä kaikki mahdottoman vaarallista, ei auta pelätä. Kun piikit pystyssä kulkeva Selma on riipaisevasti lihaa ja verta, jää Louisa ihan mukavaksi naapurin tytöksi, jolle kyllä toivoo kaikkea hyvää, ja kuulumisetkin haluaa kuulla. Toki Louisan tarinassa riittää hauskoja yksityiskohtia ja yllättäviä käänteitä monin verroin enemmän kuin Selman mielensisäiseen matkaan keskittyvässä pienoisromaanissa viimeisestä lapsuuden kesästä. Ei olekaan yllätys, että Me before you (suomeksi Kerro minulle jotain hyvää), jossa ensi kertaa tapaamme Louisan, nähdään kesäkuussa 2016 valkokankaalla. Tämä kirja käsittelee isoja teemoja; neliraajahalvaantuneen arkea, rakastumista vaikeavammaiseen henkilöön ja tietenkin tämän vankkumatonta eutanasia-päätöstä. Kyllä siinä ajattelemisen aihetta riittää.

Ensimmäinen lukemani Moyesin kirja oli The one plus one. Jess on kahta työtä tekevä yksinhuoltajaäiti englantilaisessa rantakaupungissa. Tieniäitiys katkaisi haaveet opiskelusta, ja ero lasten isästä pakottaa Jessin tekemään työtä vuorotta. Äitiys on hänen elämänsä ilo, mutta kouluikäisille lapsilleen hänellä ei enää ole aikaa. Tapaamme Jessin ensi kerran, kun hän menettää siivoustyönsä, koska ei varasta timanttikorvakorua. Parisängystä löytyy vain yksi korvakoru, joka valittettavasti ei kuulu perheen äidille. Jokaisen pennin venyttäminen on iskostunut Jessin ja lasten päähän, eikä pienintäkään asiaa tehdä hetken mielijohteesta. Ja pitäisikö koulukiusatulle matikkanerolle ostaa edes yksi muodikas asu, vai kuitenkin yrittää säästää yksityiskoulun tähtitieteellisiin lukukausimaksuihin? Kun järki ei enää riitä ratkaisemaan yhtälöä, Jess päättää satsata kaiken viimeiseen oljenkorteen. Ja toivoa parasta. Tämän kirjan kuuntelin pitkillä automatkoilla joulukuussa 2015, jolloin Suomessa käytiin vilkasta keskustelua köyhyyden syistä. Tuskin Moyesia kannattaa ottaa modernin köyhyyden äänitorveksi, mutta kyllä tämäkin tarina tiettyä perspektiiviä keskustelulle antoi.  


tiistai 22. maaliskuuta 2016

Ei mitään pelättävää

Torun Lian: Ikke naken ikke kledt, 2000
Ikke naken ikke kledt

Torun Lian on 1956 syntynyt norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka on aloittanut uransa teatterin ja tv-draaman parissa. Hänen kirjojaan ei valitettavasti ole suomennettu, mutta ruotsiksi niitä on saatavilla. Ja onpa mainittava sekin, että monelle suomalaiselle voi olla iloinen yllätys, miten pitkälle kouluruotsi auttaa norjan lukemisessa. Koulussa sitä ei nimittäin kerrota. Torun Lianin Bare skyer beveger stjernene (1994) oli ensimmäinen norjaksi lukemani kirja syksyllä 2000, juuri ennen Norjaan muuttoani. Lian kirjoista suurin osa on nuortenkirjoja, mutta hän kertoo lasten mielenliikkeistä sellaisella intensiteetillä, ettei aikuinenkaan lukija huomaa olevansa kohderyhmän ulkopuolella.
Lian on ohjannut myös omiin nuortenromaaneihinsa perustuvia elokuvia. Hänen päähenkilönsä ovat usein kokeneet suuria suruja, ja Lian kuvaa heitä käsinkosteltavan arjen kautta, lohdullisesti ja viisaasti. Muokatessaan kirjojaan elokuva käsikirjoitukseksi, Lian tuntuu vain jatkaneen rohkealla kädellä tarinan hiomista kirjan tapahtumien toistamisen sijaan. Ulkopuoliselle käsikirjoitajalla tätä rohkeutta harvemmin on. Myös toinen norjalainen hittikirjailija, Tore Renberg, käsikirjoitti kirjansa Mannen som elsket Yngve (2003) saman nimiseksi hittielokuvaksi. Hän hylkäisi kirjan loppuratkaisun – ja paransi niin tarinaa huomattavasti.
Ikke naken ikke kledt vie meidät lapsuuden kesään. Olemme Farsundissa, eteläisen Norjan läntisimmässä kolkassa. Lähimpiin kaupunkeihin, Stavangeriin ja Kristiansandiin, on molempiin parin tunnin automatka. Samalle alueelle sijoittuu myös Lianin ensimmäisen aikuisten romaani Alle undrene i vår familie (2008). Tänne meren tuomat ovat aikojen kuluessa jättäneet jälkensä niin geeneihin kuin kulttuuriin. Maailman maineeseen alue on noussut Disney elokuvan Frozen (2013) myötä.  
Polkupyörät nostattavat pölypilven soratiellä. Aurinko lämmittää ihon punaiseksi. Ruohon vihreys häikäisee silmiä. Selma ja hänen ystävänsä ovat kohta 13 vuotiaita. Lian kuvaa heidän elinpiiriään tarkalla kädellä. Lasten kesä kuluu metsissä, rannoilla, pikkuteillä. Kaupasta ostetaan pehmistä. Pyörällä pääsee kaikkialle, Atlantin valkoisille rannoille saakka. Selman perhe saa elantonsa maatilasta. Lypsylehmien kesälaidun on korkealla rinteellä, kuten Norjassa todella on edelleen tapana. Sinnekin voi pyöräillä, tai ajaa traktorilla, mutta matka on pitkä. Siellä Selma syntyi, ja siellä hänen äitinsä kuoli, silloin kun Selma syntyi, koska sairaalaan ei ehditty hankalan matkan takaa. Selma on vuosien saatossa hionut kuoleman leikkimisen täydellisyyttä hipovaksi performanssiksi. Hän ei halua luopua leikistä, antaa periksi kasvamiselle. Ingun ja Elin sen sijaan kiirehtivät kohti muutosta ja pois lapsuudesta. Kohti poikia, jotka ennen olivat ihan tavallisia, mutta tänä kesänä eivät oikeastaan enää.
Kotona Selmakin huomaa muutoksen. Annelise on hoivannut Selmaa alusta alkaen, mutta Selma ajattelee enemmän ja enemmän sitä, ettei Annelise ole hänen äitinsä, vaan isän avovaimo. Juuri Annelise kertoi pienelle Selmalle sadun mahdottomista vaatimuksista, jotka on silti toteutettava. ”Ei nälkäisenä eikä kylläisenä, ei alasti eikä puettuna, ei päivällä eikä yöllä” (Ikke kjørende ikke ridende, teoksessa Asbjørnson og Moe, 1841, Norske folkeeventyr).
Annelisen sisko Nora ja Rikard elävät räiskyvän intohimoisessa suhteessa, jossa riidellään ja rakastetaan rajusti, eikä mikään määrä ehkäisyvälineitä pysty hillitsemään heidän hedelmällisyyttään. Selma ei perusta sellaisesta, vaan arvostaa ennemmin isänsä varovaista rakkautta Anneliseen. Vähitellen Selma alkaa nähdä Annelisen kipeät pettymykset. Lapsen, jota Annelise on saanut hoitaa, mutta jonka äiti hän ei saa olla. Vauvan, joka ei halua kasvaa hänen kohdussaan. Leskimiehen lempeän rakkauden, josta huolimatta Annelise järjestää häitä siskolleen.
Hitaasti, tuskallisesti Selma aloittaa matkansa. Hänelle seksuaalisuus tuhoava voima, joka tappoi hänen äitinsä. Selma yrittää torjua ja viivyttää muutosta. Hän jättäytyy pois tyttöjen seurasta, ja pyöräilee mieluumin Andyn ja poikien  kanssa. Kun Andy ei tyydy puhumaan big bangistä, vaan taivuttaa Selmalle rautalangasta romanttiset tunteensa, ryntää Selma kotiin. Siellä hän sulkeutuu omaan mieleensä haaveilemaan oslolaisesta kesälomittajasta, jonka nimeäkään hän ei koskaan saa tietää. Vasta kun vieras poika lähtee kotiinsa, Selma herää.

-          ” - Mutta ajattele jos sinä kuolet, Selma itki.
-                -  Mitä?
-                 - Ajattele jos minun lapseni kuolevat? Ajattele jos minä kuolen?
-               - Sitten me kuolemme yhdessä, Andy sanoi ja otti häntä kädestä ja piti siitä kiinni, ja pienen hetken, jonka hän aina muistaisi, hän ei pelännyt mitään.

Myöhemmin jonakin päivänä hänen olisi pakko kertoa Andylle, ettei niin voi tehdä. Jos hän kuolisi ennen Andya, Andyn täytyisi tehdä niin kuin hänen isänsä oli tehnyt. Rakastaminen on vaarallista. Mutta silti täytyy. Sellaista elämä on. Mahdotonta. Ei siinä ole mitään pelättävää.”     

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kaupunki ja sinne tulleet

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 2014, 4. painos

Elias Tuomi hakee parempaa elämää ase kädessä vuoden 1918 Suomessa. Se tie johtaa piikkilanka-aidan taakse. Vartijat katsovat muualle, kun tytöt tuovat vangeille marjoja. Klaara on tytöistä kaunein, eikä halua ajatella elämää ilman Eliasta. Leiriltä vapauduttuaan Elias kokoaan unelmiensa rippeet. Suomessa ei punikille ole töitä. Eikä Klaarakaan halua elää kuin äitinsä, alati nöyränä anella elantoaan. Häiden jälkeisenä aamuna Elias ja Klaara lähtevät hiihtämään sinne. Vanhat nimet on paras unohtaa, niin rajan takaa tulleiden kuin kaupungin ja katujenkin. Ja niin Ilja Lavrovitch ja Klara Viktorovna alkavat 1922 rakentaa vastasyntynyttä työläisvaltiota.

Onneksi Ilja ja Klara tulevat talvella, heillä on lämpimät takit. Monella ei ole. Petrograd on kylmä, kurja ja likainen. Tulijat opiskelevat ahkerasti, mutta pitkään uuden kielen käyttäminen pitää kömpelönä. Kotiseudun puhe on varomattomia hetkiä varten, tuttu murre nostaa muistot ja ikävän. Klara soimaa itseään aatteen heikkoudesta, kun puute ja nälkä herättävät epäilyksiä. Muut varmasti jaksavat uskoa?  Klara kokoaa kasaan pienen elämän. Korjaa sen vähän mihin pystyy, lannistumatta siitä, mikä vielä on tekemättä.  

Posti kulkee Suomeen, ja hyviä oloja halutaan esitellä äidin lisäksi Suomen poliisille. Klaran jan Iljan  lisäksi kuvassa on Iljan saama puolueen pinssi sekä hänen nuorempi veljensä, punaupseeri Lavr. Klaaran äiti näkee valokuvassa harhaan johdetun, kurjuudessa kuihtuneen tyttären ja kaksi maanpetturia. Poliisi ei kommentoi tässä vaiheessa, mutta Lavr aikanaan saa rangaistuksensa.

Lavr ei pidä siitä mitä näkee puna-armeijassa. Hän riisuu sotilaspukunsa Klaran hävitettäväksi ja hiihtää takaisin. Klara ymmärtää, sekä lankoaan että vallankumousta, jota on varjeltava vaaroja vastaan. Ilja selviää varoituksella veljensä lähdöstä, ja palaa vaiteliaana kotiin. Myöhemmin vaara on sitä, että lapsen leluhevosen nimi on Lavr. Silloin Iljaa ivataan herra Tuomeksi.

Kähkönen on aikaisemmin kirjoitanut Tuomen perheen vaiheista Kuopiossa. Siellä muistamattomuuteen kadonnut äiti odottaa viimeisen asti poikiaan kotiin. Hilda sisko sulkee aatteen sisälleen, eikä tiedä uskoako huhuja Siperiaan viedyistä. Tieto-Finlandia ehdokaaksi valitussa Vihan ja Rakkauden liekit –kirjassa Kähkönen kertoo isoisänsä Lauri Tuomaisen tarinan. Kirjassa on myös Leningradista lähetetty kuva Tuomaisesta punaupseerina, yhdessä veljensä Eliaksen ja tämän Klara-vaimon kanssa. Kähkönen sanoo alkaneensa kirjoittaa sen takia mitä isoisä kertoi ja mistä isoäiti vaikeni.

Graniittimies on aidosti irrallinen teos, mutta muut saman suvun tarinaa käsittelevät kirjat antavat sille syvyyttä. Kirja kertoo yhtälailla kaupungista kuin ihmisistä sen sisällä. Aiheena Suomesta 1920-luvulla Neuvostoliittoa rakentamaan lähteneet kommunistit on kutkuttava, ja kovin vieras. 1900-luvun alun todellisuudessa työväenaatteelle oli suuri tilaus. Tästä meille on kertonut vakuuttavasti jo Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla. Monet vaatimuksista tuntuvat hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneesta varsin liikuttavilta. Kahdeksan tunnin työpäivääkin on pyydetty ihmishenkiä vaatineissa mellakoissa, jotka toimivat esikuvana työväen vapulle.

Lavr, Ilja ja Klara etsivät jokainen vilpittömästi parempaa elämää, itselleen ja muille. Kuten moni muukin. Silti alusta alkaen pohjalla kytee epäluulo. Eihän kukaan voi olla syntyjään puhdas Neuvostoliittolainen! Vallankumousta piti suojella keinolla millä hyvänsä, yksilöistä – miljoonista yksilöistä - piittaamatta. Ketä varten uutta valtiota rankettiinkaan? Vallasta tuli kumousta tärkeämpi.  Ja näin jatkui pitkään, kuten television agenttidraama Deutchland 83 esittää. Nuori agentti painostetaan työhön hankkimaan palkinnoksi munuaissiirto äidilleen. Välttämätöntä hoitoa ei saanut tarpeen takia, ainoastaan palkintona.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo?