Ihan tavallinen raiskaaja

Sara Larsson: Den första lögnen, 2015, 12 h 34 min, lukija: Hedda Stiernstedt

Oskar oli koulun suosituin poika, josta tuli ammattijalkapalloilija. Hän nai yhtä kauniin Veronikan. Ja Veronika hoitaa lapsiperheen arjen Oskarin pelatessa potkupalloa. Tai ryypätessä perheen lomamatkalla. Eikä siinä mitään, ehkäpä Veronika haluaakin olla läsnä lastensa elämässä. Useimmat vanhemmat haluavat. Oskar sen sijaan ei ole sitä tyyppiä, jolle olisi tullut mieleen kysyä, mitä vaimo haluaa. Hänella on yksinkertaisesti tapana katsoa asiaa kuin asiaa vain omaa etuaan ajatellen. Hän ei ole kyvytön kohtaamaan tekojensa vaikutuksia muihin, mutta hyvin tottumaton hän siihen on.

Nyt Oskarin menneisyys kolkuttaa ovelle. Kesällä 10 vuotta sitten Oskar kavereineen rellesti Visbyssä kuten tukholmalaisteinit mieluusti tekevät. Sinne olivat myös tulleet myös 17-vuotiaat Josefin ja Camilla, jotka tunsivat pojat lukiosta. Josefin oli ihastunut Oskariin, ja pari vuotta vanhemmilta pojilta sai myös juotavaa. Niinpä Josefin flirttailee tytöille kutsun etkoille, ja suostuttelee mukaan vastahakoisen Camillan, jonka mielestä ei ole järkeä tuhlata kaunista kesäiltaa koulun komeimman pojan kämpillä. Mutta Josefin on hulluna Oskariin, hän laittaituu nätiksi ja pian juhlat ovat käynnissä. Oskar ei pane pahakseen Josefinen ihastusta, mutta haluaa enemmän kuin pussailua. Kahden kaverinsa kanssa Oskar lopulta raiskaa ja pahoinpitelee vahvasti päihtyneen Josefinen.

Kotona Tukholmassa Camilla saa vihdoin taivutettua Josefinen ilmoittamaan rikos poliisille. Josefin saa tylyä ja epäluuloista kohtelua, ja tutkinnassa tehdään lukuisia virheitä. Painotetaan Josefinen ihastusta Oskariin, humalaa, ja mustia pitsistringejä. Kuitenkin vaikka poliisin toiminta olisi ollut miten mallikelpoista tahansa, ei se poista sitä tosiasiaa, ettei ketään voi tuomita ilman pitäviä todisteita. Tapahtumien varsinaisesta kulusta ei ole epäselvyyttä. Mutta oliko se raiskaus?

Oskaria ei tuomita. Lukiosta valmistuttuaan hän satsaa täysillä jalkapalloon. Hän yrittää itsekin uskoa, että Josefin kosti ilmoituksellaan sen, ettei hänestä tullut Oskarin tyttöystävää. Josefin puolestaan ajattelee, että olisi voinut toipua itse raiskauksesta, jos kukaan ei olisi siitä kuullut, mutta oikeudenkäynti seurauksineen on liikaa ja hän muuttaa lopulta isänsä luo Malmöhön. Avuksi ei riitä, että opettajat vaikenevat tapauksen kuoliaaksi, ja kuraattori lohduttaa kaikkien tekevän virheitä elämässään.

Sara Larssonin henkilöt ovat moniulotteisia ja siksi hyvin uskottavia. Hän onnistuu myös puhaltamaan elämää tavallisiin tarinoihin uutisotsikoiden takana. Tuo ne iholle kyseenalaistaen rankasti lukijan käsityksiä. Josefin toimii juuri niinkuin meille on opetettu ilmoittaessaan raiskauksen, mutta siitä on hänelle vain haittaa. Oskar puolestaan voi ripustautua siihen, että kun häntä kerran ei tuomittu, ei hän myöskään ole syyllinen.

Den första lögnen on myös jännityskirja, jossa Oskar yrittää päästä häntä uhkailevan henkilön jäljille. Jännärinä kirja ontuu välillä loogisesti. Loppua kohdin uhkailijan etsiminen kiertää kehää ja vie huomiota tarinan vahvemmilta puolilta.

Hedda Stiernstedt on nuorehko näyttelejä, jolle äänikirjat ovat uudemmanpuoleinen aluevaltaus. Kiitos siitä! Stiernstedt puhua pulputtaa niin eloisasti ja ilmeikkäästi, että kuuntelijasta tuntuu kuin istuisi iltaa parhaan ystävänsä kanssa. Toivottavasti hän lukee vielä monta kirjaa! Ja Sara Larsson aikoo julkaista uuden kirjan ensi vuonna, kyllä sekin kiinnostaa.    

  

Norjalaisen lastenkirjallisuuden kaksi suurta nimeä: Tor Åge Bringsværd ja Kari Grossmann

Tor Åge Bringsvær on Norjassa rakastettu, tuottelias ja hyvin moninpuolinen lasten kirjailija. Hän on myös kääntänyt norjaksi paljon ruotsalaisia lastenkirjoja, kuten Alfons Jokinen –sarjan.

Tunnetuin Bringsværin sarjoista on Anne G. Holtin kuvittama Karsten og Petra, joka kertoo 5 vuotiaista parhaista ystävistä. Kirjojen kuvitus ja tarinat ovat korostetun arkisia, ja peittelemättömän oppettavaisia. Lasten arkea ja ihmissuhteita seurataan päiväkodissa, kotona, lomalla, sairaalassa. Lapset opettelevat uimaan, pyöräilemään, luistelemaan ja hiihtämään. Ohjeet ovat niin konkreettisia, että vanhempi saa hyviä vinkkejä. Samalla sivutaan isompia asioita, Petran isä on kuollut, Karstenin isoisällä on uusi avopuoliso. Kirjojen maailmassa lapset otetaan tosissaan ja heille puhutaan kuin oikeille ihmisille. Aikuiset jaksavat aina auttaa. Karstenin ja Petran lelut, Leijonanpentu, Neiti Kani ja maailman pienin norsu Kookos, seikkailevat omissa spinnoff-kirjoissaan, joiden tyyli lennokkaampi ja jotka on suunnattu vähän pienemmille lapsille. Karsten ja Petra on myös nähty useaan kertaan valkokankaalla. Lapset rakastavat näitä kirjoja, sekä niiden selkeää ja turvallista maailmaa.

Bringsværin uudempaa tuotantoa edustaa Lisa Aisaton ihastuttavasti kuvittama sarja tavallisessa kerrostalossa asuvasta Tambar-pojasta, jonka koko perhe on peikkoja. Rehevä kuvitus pursuilee satuolentojen myyttistä olemusta, ja tarinoissa vilisee erilaisia kansansatujen hahmoja vuorenpeikoista näkkiin. Tarinoissa on myös pimeä puoli, etenkin peikkojen ja ihmisten välisiä jännitteitä käsitellään paljon. Kirjojen voimakkain sanoma on kuitenkin ystävällisyys, auttaminen ja itseensä luottaminen.

Pienemmille lukijoille suunnattu helmi on Når to (Kun kaksi) –sarja. Tina Solin iloisen moderni kuvitus nostaa ja kannattelee kirjan hassunhauskoja, filosofisia mietelauseita, joita on yksi kullakin sivulla. Nämä ovat todellisia hyvän mielen kirjoja kaikenikäisille. Kussakin kirjassa toistetaan yhtä teemaa, esimerkiksi uusi ystävä, retki, mummon luona käyminen, hyvänyöntoivotus, herääminen. Ensin vaikka mitkä kaksi hassua ystävystä tekevät tämän ja viimeisellä sivulla sitten ”minä ja paras ystäväni/äiti/isä”.

”kun kaksi leipää haluaa pitää hauskaa ... (sivun vaihto)

... maistavat ne varovasti toisiaan.

-          Haluatko maistaa kanttiana?

-          Minä olen aivan vastaleivottu!”

”Kun kaksi tietokonetta lähtevät lomalle...

... pelkäävät ne viruksia.”

”Kun minä ja parasystäväni sanomme hei hei...

... halaamme pitkään.

-          Nähdään huomenna päiväkodissa!

-          Ja sitten leikitään yhdessä koko päivä!”

Toinen maininnan arvoinen norjalaiskirjailija on Kari Grossmann, joka kuvittaa itse kirjansa eloisalla ja huumoria pursuvalla tyylillään. Pienten lasten kanssa elänyt osaa erityisesti antaa arvoa lasten ilmeikkyydelle, ja sille miten heidän liikkuvaisuutensa on saatu vankittua niin kuviin kuin tarinoihinkin.

Grossmanin suurin hitti on ollut hurmaava Pikkusisko –sarja.

Pikkusisko on 3-4 vuotias tättärä, tyttö täynnä tunnetta. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, isosisko, isoveli sekä läheiset isovanhemmat. Pääsemme seuraamaan Pikkusiskoa lyhyissä, joka perheen elämässä tutuiksi tulleissa tilanteissa, joihin lasten on helppo eläytyä. Pikkusisko käy pissalla, ostaa ruokaa kaupasta, matkustaa bussilla, murtaa jalkansa jne jne. Kirjojen sävy ei kuitenkaan ole opettavainen, vaan enemminkin ymmärtäväinen. Pikkusiskon vanhemmat osaavat kohdata kuopuksensa kiukuttelun ja yleisen pikkulapsihäröilyn uskomattoman joustavasti ja ottamatta itseään liian vakavasti. Vanhempi saa lukea kirjoja milloin posket häpeästä punaisina, ja milloin hersyvälle huumorille nauraen. Kyllä Pikkusiskonkin vanhemmat hänen tempauksiinsa ilmiselvästi hermostuvat, mutta heillä on kyky pitää kiinni rajoistaan jyräämättä pientä ihmisen tainta.

Ei rakkautta vaan spermaa

Inga H. Sætre: Fallteknikk, Cappelen Damm 2011, s. 231.

 

Inga H. Sætre kertoo sarjakuvaromaanissaan kauniisti mutta kaunistelematta Rakelin ensimmäisestä lukiovuodesta 1996/97, joka muuttaa kaiken. Rakel muuttaa vanhempiensa maatilalta soluasuntoon Gjøvikin pikkukaupunkiin voidakseen käydä lukion. Rakel haluaa olla itsenäinen, elää niukasti opintotuella, eikä pidä yhteyttä perheeseensä. Paras ystävä Ingrid on ainoa, jonka kanssa Rakel jakaa ajatuksiaan. Tyttöjen arkinen elämä maistuu ja tuoksuu, vie mukanaan.

Omilleen muuttaminen ja opiskeleminen ovat molemmat isoja haasteita teinille, mutta Rakel on saanut vielä isomman vastuun elämäänsä. Syksyn mittaan hän tajuaa olevansa raskaana. Petter on aloittanut opintonsa Oslossa, eikä Rakel pidä tähän mitään yhteyttä.  Rakel kertoo vain Ingridille. Ei ädilleen, ei siskolleen, ei edes Petterille.

Vääjäämättä lapsi kasvaa Rakelin kohdussa. Jouluna asianlaita selviää hänen perheelleen, joka järkytyksestään huolimatta ei ole vihainen. Rakel jatkaa eristynyttä elämäänsä, mutta sairaalassa Petter pitelee vastasyntynyttä tytärtään, kun Rakel toipuu keisarinleikkauksesta.

Kontrasti vahinkoraskauteen 1950-luvun Suomessa (Ikkunat yöhön) on tajuntaa ravisteleva. Rakel ja Petter jättivät ehkäisyn käyttämättä, eikä Rakel hae aborttia. He valitsivat niin. Kun teinityttö sitten on tulossa äidiksi, ei kukaan yrittämällä yritä hankaloittaa hänen elämäänsä. Rakelia ei heitetä ulos sen enempää asunnostaan kuin koulustakaan. Rakel jatkaa lukiota, Petter opintojaan toisaalla. Ja samalla he ovat vanhempia.

”Miksi en tehnyt mitään?

Luulinko, ettei se ole totta?

Miten kukaan voi olla niin tyhmä?

Sitten näen hänet edessäni:

Pörröiset letit, vadelmahilloa poskella, isot saappaat ja villahousut”

Auttakaa pienten lasten äitejä!

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön, WSOY 2014, s. 269.

Elsi on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut kauppiaan tytär Tampereella. Turvallisesta kodistaan hänen on helppo lähteä hilpeällä mielellä mukaan jälleenrakennus ajan Suomeen, joka lupaa parempaa huomista jokaiselle. Niityn poika Eino taas tullut Tampereelle töihin hämäläiseltä puutilalta. Hänellä on ruskeat silmät ja ystävällinen mieli. Elsi kiipeää Einon kanssa mäelle katsomaan linnun pesää. Pian Elsi on raskaana, eikä ole muuta mahdollisuutta kuin mennä naimisiin Einon kanssa. Juhlissa Einon perhe jurottaa synkkänä, mutta mitäpä väliä sillä on, kun Elsin isä järjestää nuorelle parille sievän kaupunkikodin. Asta on helppo vauva, Elsin äiti ja sisko auttavat.

Sitten elämä tiukentaa otettaan tuoreesta perheestä. Asta on puolitoistavuotiaana jo Arjan isosisko. Niitty kutsuu poikaansa, ja Eino ajattelee, että samalla laillahan Elsi voi hänen kotitilallaan hoitaa lapsia – kaikkia kolmea – kuin kaupungissa. Elsi ei kuitenkaan osaa olla synkkien metsien ja hitaiden hämäläisten keskellä. Asta ei ole vielä kolmea kun pikkuveli syntyy. Vauvalla on maailman omistajan elkeet ja alati tyhjänä ammottava suu, eikä hän häpeile tarpeitaan. Elsi ei osaa nukkua, eikä sitten enää herätä. Lapset kiipeävät Elsin päälle ja hän kääntää kylkeä niin että ne ropisevat maahan.

Ikkunat yöhön kasvaa hiukset nostattavaksi jännitysnäytelmäksi synnytyksen jälkeisen masennuksen vaikutuksista perheeseen. Se on myös painava puheenvuoro edellisten sukupolvien elämän ehdoista, ajalta ennen perhesuunnittelua. Elsin ja Einon ohimenevä kohtaaminen sitoo heidät lopullisesti yhteen vahinkoraskauden takia. Mitään vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Naimaton pariskunta olisi tuskin mistään saanut käsiinsä ehkäisyvälineitä, eikä oikeastaan naimisissa olevaan – kun ollaan nuoria, kun ei ole kovin montaa lastakaan. Abortti on laiton vielä parikymmentä vuotta. Yksinhuoltajaäitiys ei myöskään ole vaihtoehto 50-luvun Suomessa. Elsi ja Eino kyllä haluavat toisilleen vain hyvää, eikä heidän avioliittonsa ole huono, vaikkeivat he sitä suunnitelleet. Me 70-luvulla syntyneet olemme ensimmäinen sukupolvi, jolle perhesuunnittelu on ollut itsestäänselvyys. Ja tämä koskee edelleen vain osaa rikkaimmista maista.  

60 vuoden päästä Elsin ja Einon kolme lastenlasta . On kuin isovanhempien iloinen nuoruuden on huuma on karannut koko suvun ulottumattomiin. Perhe on kokoelma eritavoin epäonnistuneita ihmisiä. Arjan vanhin tytär Riikka kirjoittaa vihaisia runoja, joita kukaan ei lue. Pikkusisko Hanna onnistuu uskottelemaan ihmisille pärjäävänsä ihan hyvin – kunhan jälkeen päin pääsee vessaan repimään kynsinauhojaan. Kouluikäinen poika alkaa kasvaa irti äidin kainalosta, ja Hanna on tarkkailee hänta huolissa. Poika ei ole sellainen kuin hänestä piti tulla, osaako Hannakaan häntä rakastaa. Hanna on kyllä naimisissa Niklaksen isän kanssa, mutta kovin läheinen suhde heillä ei hänelle tunnu olevan. Riikan ja Hannan serkku Roope on heitä reilusti nuorempi. Asta kasvatti Roopen yksinään Niityssä. Nyt Roope elää puutuloilla, ja työskentelee baarissa. Hän on kolmekymppinen, mutta ei ole sitoutunut elämässään mihinkään. Serkusten eno, Astan ja Arjan pikkuveli ammottavinen suineen, loistaa poissaolollaan.

Kirjan lyhyet luvut, joissa vaihdetaan kertojaa ja aikatasoa, soljuvat kuin namut suuhun. Yksi vielä. Ja vielä yksi. Lopussa kuitenkin tuntuu, että kirja jää keskeneräiseksi. Hanna ja Riikka kyräilevät kanssaihmisiään korvat luimussa, eivätkä osaa päästää ketään lähelleen. Roope puhua pulputtaa kaiken aikaa iloisesti, mutta onko puheen vain tarkoitus häivyttää Hämeen hiljaiset metsät, ja ontto suhde Asta-äitiin, jolta kyllä palvoo Roopea ylitse kaiken, mutta elää kovin omintakeisessa todellisuudessa. Roope rakastuu värikkääseen Teresaan, mutta kun Teresa on jo matkalla pois suhteesta, ei Roope sitä kykenä näkemään. Roopen äiti, Asta, kuvataan psyykkisesti sairaaksi naiseksi, jonka maailmankuva on harhainen. Asta itse on vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan, eikä häntä kukaan muukaan ole hoitoon passittamassa. Voimme vain kuvitella, millainen Roopen lapsuus on ollut eristyksissä tämän naisen kanssa. Keittiöpsykologi voisi todeta, että Asta on jäänyt hyvin yksin varhaislapsuudessa, äidin ollessa raskaana ja sitten masentuneena. Kellään tuskin on sen kaaoksen keskellä ollut aikaa ottaa vastaan Astan aggressioita, ja hänen on täytynyt ottaa suojakseen kuvitelma omasta voittamattomuudestaan. Näillä eväillä leivotaan narsisteja, mutta kirjailija ei tätä meille kerro. Päin vastoin, Asta muistaa lapsuutensa ihan hyvänä, vaikkei äiti jaksanutkaan olla äiti. Mummo ja isä hoitivat. Arjasta kuulemme vain muiden näkökulmasta, mutta kovin terveeltä hänkään ei vaikuta. Arja valitsi varhain työnsä ja eikä halunnut olla läsnä perheelleen. Hänen aikuisten tyttäriensä pohjaton turvattomuus kertoo enemmän Arjasta kuin varsinainen juoni. Kirjan sivuhenkilöt jäävät todella ohuiksi, ja taas tuntuu ettei heidän tarinaansa ole kerrottu loppuun. 

Suomi mustavalkoinen

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu, Like, 2014, s. 273.

Marja Björk on juristi, ja tuntee Suomen romanien elämää sitä kautta. Mustalaisäidin kehtolaulu on järkyttävää luettavaa keskiluokkaisen Espoon kasvatille. Olen toki ennenkin kuullut, että mustalaiskulttuuriin kuuluu omat piirteensä, eikä esimerkiksi opiskelu edelleenkään ole tavallista. Pari tapaamaani romania ovat kuitenkin eläneet ihan tavallista elämää. En ole ikinä osannut ajatella Nymania tai Lindrosia mustalaisniminä, enemmänkin yleisinä nimiä, enkä olisi sellaista osannut syrjiä.

Kirjan sijoittumista aikajanalle on vaikea hahmottaa. Mustalaisten elämäntapa on kovin vanhanaikaista, ja kulkee erillään muusta Suomesta. Vähin erin lukija saa kuitenkin joitakin vinkkejä. Kun aikuisopiskelijat lähettävä toisilleen tekstiviestejä, ollaan väkisin 2000-luvun puolella. Siitä voi laskea päähenkilön Maritan syntyneen aikaisintaan 1965. Marita on lapsista vanhin, ja vauvoja putkahtelee yksi toisensa jälkeen. Niitä Marita pesee saunalla kuin liukuhihnalla ja toimittaa puhtaat pyyhekääröt isän ihasteltaviksi. Vauvojen hoitamisen takia Marita ei pääse aloittamaan kouluaan ikäluokkansa mukana. ”Jospa katsotaan ensi vuonna.” isä rauhoittelee sosiaalitoimea. Mustalaiset ylpeilevät oppimallaan hienolla sanalla ”diskriminaatio”, mutta mikäpä olisi pahempaa diskrinaatiota, kuin lapsen jättäminen koulun ulkopuolelle. Miten se oli mahdollista, olihan oppivelvollisuus?

15 vuotiaana Marita tulee raskaaksi. Hän ei ymmärrä tilaansa, ei ole koskaan kuullut miten vauvat saavat alkunsa. Äidin ei tätä ole sopivaa kertoa, ei vaikka on itsekin tullut samalla tavalla raskaaksi, ja joutunut jättämään ensimmäisen lapsensa muualle hoitoon kun uusi mies ei halua toisen lasta perheeseen. Niinpä Marita ei ymmärrä, mistä on kyse, kun tuttu mies raiskaa hänet. Viimeisenä järkytyksenä tulee vielä synnytys (navan alapuolelta!), josta Marita kuulee lääkäriltä kun raskaus todetaan.

Marita vaikuttaa ihan fiksulta ja tarmokkaalta naiselta. Myös Maritan vanhemmat ovat rakastavia ja jopa uudenaikaisia. He arvostavat koulutusta ja työntekoa, ostavat oman talon, eivät anna vieraiden häiritä lasten unta. Kuitenkin Maritan elämä on lähtee väärällä jalalla käyntiin, eikä hän sen suuntaa osaa muuttaa. Assin synnyttyä hän pikkusiskojen painostuksesta laittaa ”kamppeet” ja kohtaa maailman mustalaisena. Hän ei viihdy keittiöapulaisena, eivätkä työvoimatoimiston kurssit auta pääsemään leivän syrjään kiinni. Kun mustalaiset ennen kiersivät etsimässä pikkutöitä tehtäviksi, elävät he teksiviestien aikakaudella kunnan tarjoamissa ”huoneissa” tulonsiirtojen varassa. Etenkin naiset haluavatkin pysyä kotona siivoamassa, kuten amerikkalaiset sisarensa asuntovainuissaan (My big fat gypsy wedding). Ja edelleen ompelukurssin naisilla on kotisohvalla odottamassa kehnosti lukevat ja kirjoittavat miehet. Edelleen vanhemmat arvostelevat poikaansa, kun tämä valitsee ammatillisen koulutuksen. Miksei hänkin voisi myydä nahkatakkeja, tai nyt käänsiinsä saakin? Nelikymppisenä Marita on isoäiti, jota odottaa vain entistä köyhemmät ajat minimieläkkeen muodossa.

Kieleltään kirja on yhtä rujo kuin Maritan elämä. Mukana vilisee mustalaisten omia sanoja ja ilmauksia. Väärinkäsityksiäkin tulee. Kun Marita kertoo sossussa mökistään, ihmettelee virkailija, miksei hän myy tätä vapaa-ajanasuntoa. Varsinaisesta romani-kielestä ei kuitenkaan ole mitään mainintoja. Muutenkaan romani-kulttuuri ei näyttäydy säilyttämisen arvoisena. Vaikka minun on vaikea sanoa tämä kun itsekin olen maahanmuuttaja, ei mitään kulttuuria pidä kunnioittaa sokeasti. Maininnat siitä kenen on sopivaa kulkea samalla autolla, tai mitä vaatekappaleita voi pestä samassa pyykkikoneellisessa eivät lisää ymmärrystä.

Tarkasti miettien kirjasta löytyy muutama ihan normaalia elämää viettänyt henkilö, mutta he jäävät sivullisiksi. Björk ei selvästi ole kiinnostunut heidän tarinoitaan kertomaan. Varmaankin tässä on yksi totuus. Se johon juristi törmää.

Lene Ask - Herkkä sarjakuvataiteilija

Hitler, Jesus og farfar, 2006, Jippi.

Lene Askin ensimmäinen kirja kertoo nuoresta Lenestä, joka lähtee taidestipendin avulla Berliiniin tekemään omakuvia. Sarjakuvassa oivaltavat kuvat ja tekstit tukevat toisiaan, ja Lenen tunteisiin on helppo samaistua. Lene on vähän arka ja vaatimaton tyttö, hyvin arkipäiväinen ja hetkessä elävä, ja katselee maailmaa ulkopuolisena. Berliinissä hän on ulkomaalainen, ja jätettyään taakseen vahvasti uskonnollisen lapsuuden, on maallinenkin elämäntapa vähän hakusessa.

Lene muistelee lapsuuttaan kotikaupungissani Stavangerissa. Koko elämä pyörii lähetystyötä tekevän kirkon, Misjonskirken, ympärillä. Stavanger kuuluu Norjan raamattuvyöhykkeeseen (bibelbelten), ja hengellistä toimintaa on paljon. Samalla seurakuntalaiset ovat eristyneitä sosiaalisesti, ja eikä yhteistä säveltä ole niin helppo löytää ns tavallisten ihmisten kanssa. Lenen isä kuolee hänen ollessaan 12 vuotias, ja samalla kuolee lapsenusko. Lene jatkaa vielä pitkään seurakunnassa, mutta selitykset siitä, että Jumala pelasti isän taivaaseen ennen kuin tämä ehti tehdä liikaa syntiä epäilyttävät. Seurakunnan säännöt ovat tiukat, kun pikkutytöt laulavat Norjan voittoisaa euroviisukappaletta La det swinge, la det rock n roll – on paholainen käyttänyt heitä. Seksivalistus tulee abortinvastaisen elokuvan muodossa. Vähän isompana pitää valita noudattaako uimapuku-, bikini- vai pikkuhousurajoja. Monta kertaa avattu lahja ei ole enää mikään lahja. Kokouksissa puhutaan kielillä, se on Jumalan lahja, mutta kuka on lahjan arvoinen?

Berliinissä Lene alkaa etsiä isänsä isää, saksalaista sotilasta. Saksalaiset miehittäjät jättivät jälkeensä noin 10 000 norjalaisten äitien synnyttämää lasta. Lapsia kutsuttiin saksalaisen pennuiksi (tyskerunge) ja heidän äitejään huoriksi (tyskertøs). Tänäpäivänä poliittisestikorrekti ilmaus olisi sotalapsi (krigsbarn). Etenkin rauhan tultua saksalaisten kanssa seurustelleet naiset saivat kokea koko kansakunnan kokoaman vihan niskassaan. Heidän hiuksensa kerittiin, heitä kerättiin vankileireille ja ne 3000, jotka menivät naimisiin saksalaisen miehen kanssa, menettivät Norjan kansalaisuuden. Lenen isoäiti oli siis nainen, joka synnytti saksalaisen sotilaan lapsen. Miten hän saattoi rakastua natsiin? Lapsen hän aikoi lähettää sakalaiseen lastenkotiin, mutta tuli viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Hän meni myöhemmin naimisiin, mutta oli yksinäinen avioliitossa, koska oli valinnut miehen vain sillä perusteella, että tämä hyväksyi lapsen olemassa olon.

Da jeg reddet veldren, 2009, Jippi.

Nyt Lene asuu Oslossa miehen ja pienen tyttären kanssa. Norad tarjoaa hänelle kehitysapuun liittyvää piirrustehtävää. Lene ilostuu, miettii sitten haluaako tehdä taidetta tilauksesta, ja päätyy lopulta uskomaan, että voi omalla pienellä panoksellaan muuttaa hieman maailmaa. Ja kun pääministeri Jens Stoltenbergin sitä toivoo. Niinpä Lene matkustaa viikoksi Tansaniaan tutustumaan masaiden arkeen. Lene on kovin naivi, ja kohtaaminen Afrikkalaisten kanssa sujuu kömpelösti. Luvassa on suuria järkytyksiä, moniavioisuutta, lastensa ympärileikkauksia puolustavia äitejä. Suurperheen isä on vähintään yhtä järkyttynyt kuullessaan Lenen jättäneen pienen tyttärensä tämän isän hoidettavaksi koko viikoksi. Kotona Lene on pyörällä päästään, ja ennen kaikkea – mitä ihmettä hän voisi piirtää? Sitten Lene saa puhelun naiselta, jolle Lene oli antanut rahaa, että hänen tyttärensä voisi synnyttää sairaalassa. Tytär kuoli synnytyksessä, jos Lene ei kerro hänen tarinaansa kukaan muukaan ei sitä tee.

Neste gang blir alt riktig, 2012, Jippi.

Kirja alkaa kun Lene menee Oslolaiseen kirjastoon tyttärensä kanssa. Kirjastonhoitaja Marit kuuntelee äidin ja tyttären arkista ärtymystä ja ajatukset kulkevat omaan äitiin, jonka kanssa Marit ei ole koskaan ollut läheinen. Marit on kasvanut jossain Norjan pääkaupunkia ympäröivällä maaseudulla, maatilan ainoana lapsena. Vahvasti uskovainen perhe erotti hänet kylän muista lapsista. Etäisen äidin vastakohtana oli isä, joka ymmärsi heittäytyä lapsen maailmaan. Nyt Maritin isä kuolee, ja Marit joutuu etsimään paikkaansa lapsuuden kodissaan ja suhteessa äitiinsä. Naapuritilaa viljelevä lapsuudenystävä Martin ja Marit ovat vuosienkin jälkeen läheisiä, mutta Martin ei voi jättää kotitilaansa, eikä Marit asua kylässä, jossa ei koskaan saanut olla oma itsensä. Oslossa Maritin elämä on yksinäistä, eikä hän osaa päästää ketään todella lähelle. Hän ryhtyy suhteeseen turvapaikanhakijan kanssa melkeinpä uhmatakseen työkaverin varoituksia. Marit ja Aziz viihyvät hyvin yhdessä, mutta kumpikaan ei hae pysyvää suhdettä. Ei juuri nyt, ei juuri tässä. Lopulta Marit alkaa tehdä sovintoa itsensä kanssa, ja pystyy auttamaan vanhaa äitiään, ainakin pienissä asioissa, vaikkei koko elämää voikkaa aloittaa alusta. Nyt jäljellä ovat äiti ja Marit, ja kaikesta huolimatta he tarvitsevat toisiaan.

Kjære Rikard, 2014, No Comprendo Press.

Rikard Jakobsen syntyi 1875 Madagaskarilla, jossa hänen vanhempansa olivat tekemässä lähetystyötä. Madagaskarissa tehtiin ahkerasti lähetystyötä, 1818 saarelle perustettiin ensimmäinen länsimainen koulu, ja Raamattu oli ensimmäinen paikallisella kielellä painettu kirja. Rikardin vanhemmat palasivat kolmen eloon jääneen lapsensa kanssa Stavanangeriin Rikardin ollessa 6-vuotias ja lapsista nuorin. Jo kahden vuoden päästä Rikardin äiti oli kuollut, isä uusissa naimisissa ja matkalla takaisin Madagaskarille. 8-vuotias Rikard ja vanhemmat sisarukset jäivät Stavangeriin lähetystyöntekijöille perustettuun lastenkotiin. Isänsä he tapasivat 10 vuoden kuluttua.

Lene Ask löysi Rikardin ja hänen isänsä kirjeenvaihdon, ja on kuvittanut kirjeiden tekstit herkillä lyijykynäpiirrustuksilla. Arkielämän yksityiskohtia kuvaavat piirrustukset yhdistyvät riipaisevasti isän ja pojan välisiin viesteihin. Heidän välinsä ovat ilmeisen lämpimät. Valitukset lyheistä kirjeistä ja ilo saapuneesta postista toistuvat riveillä. Molemmat kirjoittavat ikävästä, ja Rikard alkaa vähitellen ilmaista vahvaa halua päästä pois lastenkodista.

Kirja herättää paljon ajatuksia. Kontrasti ulkomailla asumiseen tämän päivän digi-maailmassa on valtava. Äitinä ajatus vastaavasta uravalinnasta on mahdoton. Ja mitä mieltä madagaskarilaiset olivat lähetystyöntekijöistä? Olivatko he köyhiä ihmisiä, jotta toivottivat koulutuksen, lukutaidon ja Jumalan tervetulleeksi? Saivatko he käytännön apua ruokahuoltoon ja terveydenhuoltoon? Rikardin isä tiesi minne oli menossa, ja hän arvio tehtävänsä niin tärkeäksi, että jätti lapsensa sen takia.

Kauniin ja huikean kirjan lukemista haittasi epäselvä alkuperäisiä kirjeitä jäljittelevä (?) kirjoitus, etenkin kun kyse on 1800-luvun kielestä. Silloin Norjassa kirjoitettiin tanskaa, joka sekin lienee sittemmin modernisoitunut. Kirja on saatavilla myös englanniksi nimellä Dear Rikard.

Lene Ask on myös kirjoittanut kuvakirjoja lapsille. Ensimmäinen sarja kertoo sekasotkuisesta Rotlen perheestä. Visuaalisesti graafinen ja sarjakuvamainen sarja kertoo lapsiperheen elämästä ja aroistakin aiheista, kuten mummon dementiasta, lämpimän humoristisesti. Toinen sarja kertoo 4 vuotiaista kaksosista Josta ja Jennystä. Ilmeikkäät, hillityt koko aukeaman kuvat ja nasevat tekstit avaavat oven pienten lasten ystävyyteen ja kipeisiin tunteisiin.

Norjalaisiin dekkareihin tutustumassa: Torkil Damhaug

Torkil Damhaug: Ildmannen, 2011, Cappelen Damm, s. 494.

Kysyin anopilta suosituksia Norjalaisista dekkareista, ja hän ehdotti Torkil Damhaugia, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Kuten Christer Mjåset on myös Damhaug Lillehammerissa syntynyt lääkäri. Hän on erikoistunut psykiatriaan, ja Ildmannen tutkiikin nimen omaan psyykkisesti häiriintyneitä henkilöitä ja heidän motiivejaan. Ildmannen muistuttaa myös Mjåsetin ”Bobby Fischer” -jännäriä juoneltaan siinä määrin, että tälläkin kertaa rikosta tutkitaan muistojen uumenissa, eikä kyse ole perinteisestä poliisiromaanista. Damhaug rakentaa tiukan paketin, jossa lukija saa yllätyksiä viimeiselle sivulle saakka. Ildmannen on julkaistu englanniksi nimellä Fireraiser, samoin kuin kaksi muuta Damhaugin jännäriä (Medusa ja Death by Water), suomennoksia ei toistaiseksi ole.

Tuhopolttaja puhdistaa lapsuuden traumojaan liekeillä. Se tuntuu hyvältä, mutta hänen elämänsä on silti tyhjää täynnä. Ei ammattia, työtä, kotia, perhettä, yhtään ystävää. Eikä ihme, hän ei näe kanssaihmisiään muuna kuin välineenä saavuttaa omat tavoitteensa. Khalid saapuu Norjaan Pakistanista leveämmän leivän perässä 70-luvulla, kuten niin moni muukin. Hevostilalla hän tapaa nuoren ja vakavan Elsan, joka haluaa lähteä hänen mukaansa. Khalid ei kuitenkaan halua norjalaista vaimoa. Karsten on kunnianhimoinen abiturientti, jonka silmäterä on yksinäinen pikkusisko Synne. Jasmeen on toisen polven maahanmuuttaja, joka rakastuu Karsteniin. Nuorten viattomat tapaamiset vievät Karstenin vaarallisille vesille, kun Jasmeenin suku suojelee kunniaansa. Adrian on nuori sotilas, joka palaa maailman kriisialueilta äitinsä luo, ja toimii sijaisena Karstenin ja Jasmeenin luokalla. Hän keskustelee innokkaasti nuorten kanssa, ja huomaa nopeasti Karstenin joutuneen vaikeuksiin. Idealistinen Adrian rohkaisee Karstenia taistelemaan rakkauden puolesta, ja vie hänet salaisiin kokoontumisiin. Dan-Levi on helluntailainen lehtimies ja perheenisä, joka uutispäivystäjänä kirjoittaa tulipaloista. Kaikkien heidän elämänsä kietoutuvat yhteen kohtalokkain seurauksin.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Lillestrømin ja Lørenskogin tienoille, pääkaupunkiseudun rauhallisille laitamille ja Norjan ehkäpä ainoaan metsäiseen kolkkaan. Jos olet kulkenut Osloon lentokenttäjunalla, on Lillestrømin asema sinulle tuttu.

Damhaug ottaa käsittelyyn monta yhteiskunnallista teemaa. Päällimmäisenä on tuhopolttajan mielenmaailma, ja psykopaatin suhde muihin ihmisiin. Samalla sivujuonteena Norjaan töihin virranneiden maahanmuuttajien elämä valottuu monelta kantilta. Khalid lähtee matkaan, koska kotitila ei voi elättää kaikkia perheen poikia, ja koulutettuna hän uskoo pärjäävänsä missä vain. Norjassa hän tienaa hanttihommilla summia, joilla Pakistaniin jääneen perheen elättäminen käy helposti. Ihastus norjalaiseen tyttöön ei estä Khalidia hakemaan vaimoa Pakistanista. Lapset syntyvät ja oman yrityksen toiminta laajenee. Khalidin perhe pärjää hyvin. Khalidin poika nousee poliitikoksi käyttäen nuoruuden rötöstelyjä astinlautanaan. Sen sijaan Jasmeen tyttönä rikkoo ankarasti perheen tapoja ja saa maksaa kalliisti lyhyestä onnesta. Norjanpakistanilaisia on tätä nykyä noin 35 000, ja he elävät monintavoin täysin tavallista elämää, eivätkä halua tulla luokitelluiksi maahanmuuttajiksi. Silti perheiden perustaminen muiden ”tavallisten norjalaisten” on edelleen tabu (etnisten norjalaisten avioliitot norjanpakistanilaisten kanssa ovat hyvin harvinaisia, ja noin 75% Norjassa syntyneistä toisenpolven maahanmuuttajista hakee puolisonsa Pakistanista). Kun Jasmeenin suku puollustaa epämääräiseksi jäävää kunniaa, suojelevat Karsten ja Dan-Levi vähintään yhtä intohimoisesti rakkaitaan.

Damhaug julkaisi ensimmäisenromaaninsa 1996, og saanut kautta linjan kehuja. Uusin romaani, Den femte årstiden, on tältä vuodelta, ja niinpä saamme varmasti jatkossakin nauttia hänen teoksistaan. Ildmannen voitti julkaisuvuonnaan 2011 vuoden parhaan dekkarin palkinnon (Rivertonpris). 

Leikin loppu

Christer Mjåset: Det er du som er Bobby Fischer, 2015, Kagge Forlag, s. 198.

 

Christer Mjåset on syntynyt 1973 Lillehammerissa, ja on ammatiltaan neurokirurgi. Hänen mielenkiintoisia kirjojaan ei valitettavasti ole vielä suomennettu ja tai käännetty muillekaan kielille. Mjåset kirjoittaa asioista, jotka tuntee kuin omat taskunsa, on sitten kyse maisemasta tai työstä. Mjåsetin kaksi aikaisempaa romaania Legen som viste for mye ja Hvite ravner kertovat suoraan lääkärin työstä. Tässä uusimmassa kirjassa päähenkilön isä on lääkäri, ja hänen uravalintansa määrittää tiukasti lapsuuden dramarturgiaa, vaikkei isä henkilönä kovin merkittävässä asemassa olekaan kirjan tapahtumissa.

Bergenissä asuva Håkon on perheetön öljyinsinööri. Kun lapsuuden ystävä Kristoffer kuolee auto-onnettomuudessa, palaa Håkon vastentahtoisesti ja viivytellen entiseen kotikaupunkiinsa Lillehammeriin osallistuakseen hautajaisiin. Hän ei kuitenkaan tunnu myöntävän edes itselleen, minne on menossa. Hän ottaa askeleen toisensa jälkeen vakuutellen, että seuraavalla askeleella voi hyvin kääntyä takaisin. Jokainen askel tuo myös pintaan ahdistavia lapsuuden muistoja, jotka limittyvät hautajaismatkan tunnelmiin. Aikatasojen vaihtelu tuo kirjaan jännitettä ja herättää uteliaisuuden.

Håkon jätti idyllisen Lillehammerin taakseen 14 vuotiaana vanhempien avioeron takia. Varmaankin juuri tämä ero auttoi Håkonia salaamaan dramaattiset käänteet, joihin hän oli ystävineen joutunut. Håkonin muuttuminen nähtiin reaktiona vanhempien eroon, eivätkä toisaalta aikuiset jaksaneet omilta ongelmiltaan kantaa lasten taakkaa. Aikuisena Håkon ei kaipaa takaisin, ja on yrittänyt sulkea mielestään viimeisen kesän Lillehammerissa. Heikoin tuloksin, kuten muutkin ystävänsä.

Det er du som er Bobby Fischer on luokiteltu jännityskirjaksi. Poikajoukko on kasvanut aikuisiksi, he eivät uskalla muistaa elämänsä kamalinta kesää, eivätkä oikein elää tätä päivää. Håkon keskittyy työhönsä öljylautalla Norjan ja Skotlannin välimaastossa. Bjørn Olaf on kiertänyt maailmaa rauhanturvaajana ja on juuri nyt ambulanssinkuljettajana Trondheimin lähellä. Huomisesta ei tiedä kukaan. Lapsikin hänellä on, jossakin pohjoisessa. Erlend puolestaan elää yltäkylläistä kosmopoliitin elämää vaihtaen suurkaupunkeja ja nuoria tyttöystäviä kuin sukkia. Kristoffer itse asettui lopulta Lillehammeriin hoitamaan sairasta äitiään, mutta hän elämänsä on ollut vielä rikkonaisempi kuin muilla. Nyt Kristoffer on käynyt tapaamassa jokaista poikajoukon jäsentä ja muitakin lapsuuden tärkeitä henkilöitä sovintoa tehdäkseen ennen kuin jäi rekan alle.

Pojista ainoastaan Per on asettunut asumaan Lillehammerin keskustaan, ja hänellä peräti vaimo ja kaksi lasta. Juuri Perin vaimo pakottaa Håkonin kaivamaan muistonsa esille. Anne Helene ei suostu enää elämään kaiken sen kanssa, mitä Per ei hänelle kykene kertomaan ja Per pyytää Håkonia sanomaan sanat puolestaan. Hautajaisten kuluessa selviää, että pojilla on lopulta ollut kovin eri käsitys tapahtumien kulusta. Kristofferilta ei enää voi kysyä. Eikä monelta muultakaan. Anne Helene saa tietää enemmän kuin haluaa, eikä mikään muutu.

Mjåset onnistuu kertomaan Håkonista, hänen ystävistään ja Lillehammerista tarkkuudella, joka saa pitämään heitä merkityksellisinä henkilöinä, joiden kohtalolla on väliä. 13 vuotiaiden poikien pääpisto lähtee kulkemaan omia teitään ja karkaa käsistä, joksikin jota lapset eivät pysty hallitsemaan, mutta johon aikuisilla ei silti ole asiaa. Oma norjalainen puolisoni on samaa ikäluokkaa, ja ajankuva tuntuu valtavan tutulta hänen muistojensa valossa. Keskinäinen kilpailu on motivoinut poikien tekemisiä joka asiassa, olkoon sitten kyse sievän Agnesin suosiosta tai menestyksestä shakkiharrastuksessa (Bobby Fischer on maailman huippupelaajia, ja Kristofferin idoli).

Håkon saapuu Norjan suurimman järven Mjøsan rannalle Lillehammeriin junalla, aivan kuten tehdään suomalaisillekin onneksi tutussa hillittömässä mafiakomediassa Lilyhammer. Laakson rinteet nousevat järven rannoilta, ja luovat harjakattoisine taloineen itäisessä Norjassa liikkuneelle tutun maiseman. Noita rinteitä koulubussi kuljetti Håkonia syrjäiseltä omakotitaloalueelta keskustan kouluun. Ja samoja rinteitä hän pyöräili ystävineen öisillä retkillään, jotka pää¨ttyivät niin huonosti.

Ystäväni Maria Wern

Anna Jansson: Rädslans fångar, Nordstedts, 2016, 10 t 36 min.

Rädslans fånger on 17. dekkari, jossa sympaattinen poliisi Maria Wern ratkaisee rikoksia idyllisessä Gotlannissa. Kirjailija Anna Jansson on itse syntynyt Visbyssä 1958. Ammatiltaan hän on sairaanhoitaja, ja työskennellyt paljon hoitotyön etiikan parissa. Tämä tausta näkyy selvästi hänen kirjoissaan, joissa jatkuvasti pohditaan sairauksien ja vammojen vaikutuksia ihmisen henkiseen hyvinvointiin, niin potilaan kuin hänen läheistensä osalta. Rikosten syyt löytyvät psyykkisistä häiriöistä ja menneisyyden vaikeista ihmissuhteista. Tämän uusimman kirjan teemoja on ihmisten sitoutuminen lopun ajan profetioita tarjoavaan lahkoon, mutta myös väkivaltaan pakotetun teinin toipuminen hyväksikäytöstä. Kyseisen Hampuksen edesottamuksista kerrottiin sarjan edellisessä osassa Alla kan se deg, jonka teemana on valokuvat ja niidn väärinkäyttö sosiaalisessa mediassa.

Maria itse on se mukava naapuri, pidetty työkaveri, lojaali ystävä. Hän on kunnianhimoinen työssään, mutta ensijaisesti kuitenkin lapsilleen omistautuva äiti. Näiden 17 romaanin aikana Marian lapset ovat kasvaneet pieniksi koululaisiksi. Maria itse on eronnut lastensa varsin boheemista isästä, Christer Wernistä.  Hän on veivannut edestakaisin suhdetta työkaveriinsa Per Arvidssoniin, joka pelastaa Marian hengen suurin piirtein jokaisessa kirjassa, mutta ei silti osaa valita Mariaa. Hiljattain on mennyt naimisiin palomies Björnin kanssa. Maria ei ole mikään täydellinen enkeli, vaan tuo vahvasti esiin epävarmuutensa ja ristiriidan kodin ja työn välillä. Maria on hyvin inhimmillinen, juuri sellainen nainen, jonka haluaisin ystäväkseni. Ja toisaalta olenhan viettänyt arviolta pari sataa tuntia Marian seurassa kuunneltuani kaikki nämä 17 kirjaa näyttelija Marie Richarssonin lukemina äänikirjoina, joten kaipa hän todella on ystäväni.
  

Jansson haluaa saada lukijan ymmärtämään, mikä johtaa ihmisiä toimimaan kuten he toimivat. Tämä koskee yhtälailla murhaajia kuin poliiseja ja muita vakituisia henkilöitä. Anna Janssonin henkilöt eivät jää mustavalkoisiksi tai yksiulotteisiksi. Juuri se minua viehättää näissä dekkareissa. Piinaavaa jännitystä Jansson ei tarjoa, maailman pahuudella ei mässäillä, eikä murhaajan arvaaminen johtolankojen perusteella taida myöskään olla näiden dekkareiden juttu. Minua itseäni ei mikään näistä kiehdo, ja itse asiassa en kestä juuri tämän enempää jännitystä. Olen kuullut toisten pitävän Janssonin dekkareita tylsinä ja liian jaarittelevina, ja kaipa sen niinkin voi nähdä.

Ehkäpä minulle mieluisimmat dekkarit on kirjoittanut toinen ruotsalainen nainen, Kiirunasta kotoisin oleva juristi Åsa Larsson. Larssonin päähenkilö juristi Rebecka Martinsson palaa kotiseudulleen pohjoiseen Kiirunaan. Larssonin kirjojen murhat perustuvat myös vanhoihin kaunoihin, ja ihmisten motiiveja avataan perusteellisesti. Larsson tarjoilee astetta enemmän jännitystä ja pahuutta kuin kolleegansa Jansson. Henkilönä Rebecka on hyvin kulmikas, ja välttelee liian läheisiä ihmissuhteita sisäisten arpiensa tähden. Hän on äärimmäisen kiinnostaja persoona, mutta ei samalla lailla ystäväainesta kuin Maria. Eikä Rebecka seikkailekkaan kuin viidessä kirjassa. Larssonin kirjojen lukeminen ruotsiksi on muuten erityisen nautinnollista, koska Rebeckan lapsuusmuistoissa pulppuavat suomenkieliset sananparret.

Dekkarina Rädslans fångar ei ole mitenkään valtavan onnistunut, se on pakko myöntää. Sarjan aikaisemmat osat tarjoavat jännittävämpää ja jäntevämpää tarinnankerrontaa. Mutta olipa taas ihana vierailla luonasi Gotlannissa, Maria! 

Millaista olisi rakastua mieheen, joka haluaa kuolla?

Jojo Moyes: The one plus one (2014), Me before you (2012), After you (2015)

Jojo Moyes on tuottelias 1969 syntynyt lontoolainen viihdekirjailija, jonka kirjat ovat myyntimenestyksiä monille kielille käännettyinä. Hänen tiiliskivensä tarjoilevat nopeatempoisia juonia, joissa klassiseen Jane Austin -tyyliin epätodennäköinen pariskunta päätyy monien esteiden kautta yhteen. Kevyttä viihdekirjallisuutta kutsutaan usein aivot narikkaan -kirjoina. Yksinkertaisen insinöörin aivot menevät kuitenkin solmuun, jos kirjailija hutiloi johdonmukaisuudessa. Siitä on viihtyminen kaukana, eikä Moyes onneksi sellaiseen syyllisty. Lisäksi hän on näissä kolmessa kirjassaan on valinnut rakkaustarinan taustalle yhteiskunnallisen ulottuvuuden, samaan tapaan kuin dekkareissa tyypillisesti on. Moyesin tarinat eivät ehkä ole läpeensä todenmakuisia, pikemminkin ne ovat ajatusleikkejä mitäpä jos...

Sattui niin, että After you (suomeksi Jos olisit täällä) käsittelee juuri samaa teemaa, kuin edellisen kirjoitukseni aiheena ollut norjalainen nuortenromaani Ikke naken ikke kledt. Tieni-iän kynnykselle Etelä-Norjan maaseudulla kasvanut Selma kaipaa äitiään, jota ei koskaan ehtinyt tuntea, ja pelkää elämää. Elämässään tuuliajolla oleva Louisa Clark taas rakastuu mieheen, joka on päättänyt tehdä avustetun itsemurhan. Miehen kuoltua Louisa yrittää hiekolla menestyksellä elää elämäänsä vainajan puolesta, ja osallistuu omaisensa menettäneiden sururyhmään. Lopulta Selma ja Luoisa päätyvät samaan lopputulokseen. Vaikka elämä on mahdotonta ja rakkaus vaarallista ja ylipäänsä kaikki mahdottoman vaarallista, ei auta pelätä. Kun piikit pystyssä kulkeva Selma on riipaisevasti lihaa ja verta, jää Louisa ihan mukavaksi naapurin tytöksi, jolle kyllä toivoo kaikkea hyvää, ja kuulumisetkin haluaa kuulla. Toki Louisan tarinassa riittää hauskoja yksityiskohtia ja yllättäviä käänteitä monin verroin enemmän kuin Selman mielensisäiseen matkaan keskittyvässä pienoisromaanissa viimeisestä lapsuuden kesästä. Ei olekaan yllätys, että Me before you (suomeksi Kerro minulle jotain hyvää), jossa ensi kertaa tapaamme Louisan, nähdään kesäkuussa 2016 valkokankaalla. Tämä kirja käsittelee isoja teemoja; neliraajahalvaantuneen arkea, rakastumista vaikeavammaiseen henkilöön ja tietenkin tämän vankkumatonta eutanasia-päätöstä. Kyllä siinä ajattelemisen aihetta riittää.

Ensimmäinen lukemani Moyesin kirja oli The one plus one. Jess on kahta työtä tekevä yksinhuoltajaäiti englantilaisessa rantakaupungissa. Tieniäitiys katkaisi haaveet opiskelusta, ja ero lasten isästä pakottaa Jessin tekemään työtä vuorotta. Äitiys on hänen elämänsä ilo, mutta kouluikäisille lapsilleen hänellä ei enää ole aikaa. Tapaamme Jessin ensi kerran, kun hän menettää siivoustyönsä, koska ei varasta timanttikorvakorua. Parisängystä löytyy vain yksi korvakoru, joka valittettavasti ei kuulu perheen äidille. Jokaisen pennin venyttäminen on iskostunut Jessin ja lasten päähän, eikä pienintäkään asiaa tehdä hetken mielijohteesta. Ja pitäisikö koulukiusatulle matikkanerolle ostaa edes yksi muodikas asu, vai kuitenkin yrittää säästää yksityiskoulun tähtitieteellisiin lukukausimaksuihin? Kun järki ei enää riitä ratkaisemaan yhtälöä, Jess päättää satsata kaiken viimeiseen oljenkorteen. Ja toivoa parasta. Tämän kirjan kuuntelin pitkillä automatkoilla joulukuussa 2015, jolloin Suomessa käytiin vilkasta keskustelua köyhyyden syistä. Tuskin Moyesia kannattaa ottaa modernin köyhyyden äänitorveksi, mutta kyllä tämäkin tarina tiettyä perspektiiviä keskustelulle antoi.  

Ei mitään pelättävää

Torun Lian: Ikke naken ikke kledt, 2000

Torun Lian on 1956 syntynyt norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka on aloittanut uransa teatterin ja tv-draaman parissa. Hänen kirjojaan ei valitettavasti ole suomennettu, mutta ruotsiksi niitä on saatavilla. Ja onpa mainittava sekin, että monelle suomalaiselle voi olla iloinen yllätys, miten pitkälle kouluruotsi auttaa norjan lukemisessa. Koulussa sitä ei nimittäin kerrota. Torun Lianin Bare skyer beveger stjernene (1994) oli ensimmäinen norjaksi lukemani kirja syksyllä 2000, juuri ennen Norjaan muuttoani. Lian kirjoista suurin osa on nuortenkirjoja, mutta hän kertoo lasten mielenliikkeistä sellaisella intensiteetillä, ettei aikuinenkaan lukija huomaa olevansa kohderyhmän ulkopuolella.

Lian on ohjannut myös omiin nuortenromaaneihinsa perustuvia elokuvia. Hänen päähenkilönsä ovat usein kokeneet suuria suruja, ja Lian kuvaa heitä käsinkosteltavan arjen kautta, lohdullisesti ja viisaasti. Muokatessaan kirjojaan elokuva käsikirjoitukseksi, Lian tuntuu vain jatkaneen rohkealla kädellä tarinan hiomista kirjan tapahtumien toistamisen sijaan. Ulkopuoliselle käsikirjoitajalla tätä rohkeutta harvemmin on. Myös toinen norjalainen hittikirjailija, Tore Renberg, käsikirjoitti kirjansa Mannen som elsket Yngve (2003) saman nimiseksi hittielokuvaksi. Hän hylkäisi kirjan loppuratkaisun – ja paransi niin tarinaa huomattavasti.

Ikke naken ikke kledt vie meidät lapsuuden kesään. Olemme Farsundissa, eteläisen Norjan läntisimmässä kolkassa. Lähimpiin kaupunkeihin, Stavangeriin ja Kristiansandiin, on molempiin parin tunnin automatka. Samalle alueelle sijoittuu myös Lianin ensimmäisen aikuisten romaani Alle undrene i vår familie (2008). Tänne meren tuomat ovat aikojen kuluessa jättäneet jälkensä niin geeneihin kuin kulttuuriin. Maailman maineeseen alue on noussut Disney elokuvan Frozen (2013) myötä.  

Polkupyörät nostattavat pölypilven soratiellä. Aurinko lämmittää ihon punaiseksi. Ruohon vihreys häikäisee silmiä. Selma ja hänen ystävänsä ovat kohta 13 vuotiaita. Lian kuvaa heidän elinpiiriään tarkalla kädellä. Lasten kesä kuluu metsissä, rannoilla, pikkuteillä. Kaupasta ostetaan pehmistä. Pyörällä pääsee kaikkialle, Atlantin valkoisille rannoille saakka. Selman perhe saa elantonsa maatilasta. Lypsylehmien kesälaidun on korkealla rinteellä, kuten Norjassa todella on edelleen tapana. Sinnekin voi pyöräillä, tai ajaa traktorilla, mutta matka on pitkä. Siellä Selma syntyi, ja siellä hänen äitinsä kuoli, silloin kun Selma syntyi, koska sairaalaan ei ehditty hankalan matkan takaa. Selma on vuosien saatossa hionut kuoleman leikkimisen täydellisyyttä hipovaksi performanssiksi. Hän ei halua luopua leikistä, antaa periksi kasvamiselle. Ingun ja Elin sen sijaan kiirehtivät kohti muutosta ja pois lapsuudesta. Kohti poikia, jotka ennen olivat ihan tavallisia, mutta tänä kesänä eivät oikeastaan enää.

Kotona Selmakin huomaa muutoksen. Annelise on hoivannut Selmaa alusta alkaen, mutta Selma ajattelee enemmän ja enemmän sitä, ettei Annelise ole hänen äitinsä, vaan isän avovaimo. Juuri Annelise kertoi pienelle Selmalle sadun mahdottomista vaatimuksista, jotka on silti toteutettava. ”Ei nälkäisenä eikä kylläisenä, ei alasti eikä puettuna, ei päivällä eikä yöllä” (Ikke kjørende ikke ridende, teoksessa Asbjørnson og Moe, 1841, Norske folkeeventyr).

Annelisen sisko Nora ja Rikard elävät räiskyvän intohimoisessa suhteessa, jossa riidellään ja rakastetaan rajusti, eikä mikään määrä ehkäisyvälineitä pysty hillitsemään heidän hedelmällisyyttään. Selma ei perusta sellaisesta, vaan arvostaa ennemmin isänsä varovaista rakkautta Anneliseen. Vähitellen Selma alkaa nähdä Annelisen kipeät pettymykset. Lapsen, jota Annelise on saanut hoitaa, mutta jonka äiti hän ei saa olla. Vauvan, joka ei halua kasvaa hänen kohdussaan. Leskimiehen lempeän rakkauden, josta huolimatta Annelise järjestää häitä siskolleen.

Hitaasti, tuskallisesti Selma aloittaa matkansa. Hänelle seksuaalisuus tuhoava voima, joka tappoi hänen äitinsä. Selma yrittää torjua ja viivyttää muutosta. Hän jättäytyy pois tyttöjen seurasta, ja pyöräilee mieluumin Andyn ja poikien  kanssa. Kun Andy ei tyydy puhumaan big bangistä, vaan taivuttaa Selmalle rautalangasta romanttiset tunteensa, ryntää Selma kotiin. Siellä hän sulkeutuu omaan mieleensä haaveilemaan oslolaisesta kesälomittajasta, jonka nimeäkään hän ei koskaan saa tietää. Vasta kun vieras poika lähtee kotiinsa, Selma herää.

-          ” - Mutta ajattele jos sinä kuolet, Selma itki.

-                -  Mitä?

-                 - Ajattele jos minun lapseni kuolevat? Ajattele jos minä kuolen?

-               - Sitten me kuolemme yhdessä, Andy sanoi ja otti häntä kädestä ja piti siitä kiinni, ja pienen hetken, jonka hän aina muistaisi, hän ei pelännyt mitään.

Myöhemmin jonakin päivänä hänen olisi pakko kertoa Andylle, ettei niin voi tehdä. Jos hän kuolisi ennen Andya, Andyn täytyisi tehdä niin kuin hänen isänsä oli tehnyt. Rakastaminen on vaarallista. Mutta silti täytyy. Sellaista elämä on. Mahdotonta. Ei siinä ole mitään pelättävää.”     

Kaupunki ja sinne tulleet

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Kustannusosakeyhtiö Otava, Keuruu 2014, 4. painos

Elias Tuomi hakee parempaa elämää ase kädessä vuoden 1918 Suomessa. Se tie johtaa piikkilanka-aidan taakse. Vartijat katsovat muualle, kun tytöt tuovat vangeille marjoja. Klaara on tytöistä kaunein, eikä halua ajatella elämää ilman Eliasta. Leiriltä vapauduttuaan Elias kokoaan unelmiensa rippeet. Suomessa ei punikille ole töitä. Eikä Klaarakaan halua elää kuin äitinsä, alati nöyränä anella elantoaan. Häiden jälkeisenä aamuna Elias ja Klaara lähtevät hiihtämään sinne. Vanhat nimet on paras unohtaa, niin rajan takaa tulleiden kuin kaupungin ja katujenkin. Ja niin Ilja Lavrovitch ja Klara Viktorovna alkavat 1922 rakentaa vastasyntynyttä työläisvaltiota.

Onneksi Ilja ja Klara tulevat talvella, heillä on lämpimät takit. Monella ei ole. Petrograd on kylmä, kurja ja likainen. Tulijat opiskelevat ahkerasti, mutta pitkään uuden kielen käyttäminen pitää kömpelönä. Kotiseudun puhe on varomattomia hetkiä varten, tuttu murre nostaa muistot ja ikävän. Klara soimaa itseään aatteen heikkoudesta, kun puute ja nälkä herättävät epäilyksiä. Muut varmasti jaksavat uskoa?  Klara kokoaa kasaan pienen elämän. Korjaa sen vähän mihin pystyy, lannistumatta siitä, mikä vielä on tekemättä.  

Posti kulkee Suomeen, ja hyviä oloja halutaan esitellä äidin lisäksi Suomen poliisille. Klaran jan Iljan  lisäksi kuvassa on Iljan saama puolueen pinssi sekä hänen nuorempi veljensä, punaupseeri Lavr. Klaaran äiti näkee valokuvassa harhaan johdetun, kurjuudessa kuihtuneen tyttären ja kaksi maanpetturia. Poliisi ei kommentoi tässä vaiheessa, mutta Lavr aikanaan saa rangaistuksensa.

Lavr ei pidä siitä mitä näkee puna-armeijassa. Hän riisuu sotilaspukunsa Klaran hävitettäväksi ja hiihtää takaisin. Klara ymmärtää, sekä lankoaan että vallankumousta, jota on varjeltava vaaroja vastaan. Ilja selviää varoituksella veljensä lähdöstä, ja palaa vaiteliaana kotiin. Myöhemmin vaara on sitä, että lapsen leluhevosen nimi on Lavr. Silloin Iljaa ivataan herra Tuomeksi.

Kähkönen on aikaisemmin kirjoitanut Tuomen perheen vaiheista Kuopiossa. Siellä muistamattomuuteen kadonnut äiti odottaa viimeisen asti poikiaan kotiin. Hilda sisko sulkee aatteen sisälleen, eikä tiedä uskoako huhuja Siperiaan viedyistä. Tieto-Finlandia ehdokaaksi valitussa Vihan ja Rakkauden liekit –kirjassa Kähkönen kertoo isoisänsä Lauri Tuomaisen tarinan. Kirjassa on myös Leningradista lähetetty kuva Tuomaisesta punaupseerina, yhdessä veljensä Eliaksen ja tämän Klara-vaimon kanssa. Kähkönen sanoo alkaneensa kirjoittaa sen takia mitä isoisä kertoi ja mistä isoäiti vaikeni.

Graniittimies on aidosti irrallinen teos, mutta muut saman suvun tarinaa käsittelevät kirjat antavat sille syvyyttä. Kirja kertoo yhtälailla kaupungista kuin ihmisistä sen sisällä. Aiheena Suomesta 1920-luvulla Neuvostoliittoa rakentamaan lähteneet kommunistit on kutkuttava, ja kovin vieras. 1900-luvun alun todellisuudessa työväenaatteelle oli suuri tilaus. Tästä meille on kertonut vakuuttavasti jo Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla. Monet vaatimuksista tuntuvat hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneesta varsin liikuttavilta. Kahdeksan tunnin työpäivääkin on pyydetty ihmishenkiä vaatineissa mellakoissa, jotka toimivat esikuvana työväen vapulle.

Lavr, Ilja ja Klara etsivät jokainen vilpittömästi parempaa elämää, itselleen ja muille. Kuten moni muukin. Silti alusta alkaen pohjalla kytee epäluulo. Eihän kukaan voi olla syntyjään puhdas Neuvostoliittolainen! Vallankumousta piti suojella keinolla millä hyvänsä, yksilöistä – miljoonista yksilöistä - piittaamatta. Ketä varten uutta valtiota rankettiinkaan? Vallasta tuli kumousta tärkeämpi.  Ja näin jatkui pitkään, kuten television agenttidraama Deutchland 83 esittää. Nuori agentti painostetaan työhön hankkimaan palkinnoksi munuaissiirto äidilleen. Välttämätöntä hoitoa ei saanut tarpeen takia, ainoastaan palkintona.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo?

Riviterroristi uhraa kaikkensa

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2014, painettu EU:ssa

Olen yrittänyt aloittaa tätä kirjaa jo usean vuoden ajan. Alkuteos The Lowland ilmestyi 2013, ja ostin sen heti. Kaikki muut Lahirin kirjat olen nauttinut englanniksi, mutta tämä ei lähtenyt käyntiin. No, se nyt ei niin erikoista ole ollut viime vuosina. Sen jälkeen kun tulin äidiksi, on moni hyvä kirja jäänyt kesken. Kaipasin silti Lahirin vilpoisaa kieltä ja surumielisiä perheitä. Niinpä hetken mielijohteesta pakkasin matkalaukkuuni suomennoksen äidin kirjahyllystä. Innostuin heti seuraamaan kertojaa, ja kun jäin asiaa miettimään, tämä kirja todella vilisee sanoja, jotka eivät ole minulle tuttuja englanniksi. Vesihyasintti? Jalohaikara? Tulvaniitty? Omalla äidinkielellä tarina virtaa eteenpäin, eikä Sari Karhulahden käännöstyö maistu päälle liimatulta.

Intialaisten maahanmuuttajien tyttärenä Jhumpa Lahiri kuljettaa meidät merten taakse sekä kiihkeän kuumaan Kalkutaan että todellisten vuodenaikojen Rhode Islandille, jossa kirjailija itse vietti lapsuutensa. Televisiossa (Gilmore Girls, The O.C.) Rhode Island huippuyliopistoineen (Yale, Brown) ja kirpeine syysaamuineen on toiminut näyttämönä aitoudella, älykkyydelle ja amerikan mittapuussa jopa historian havinalle. Kalkutan 1960-luvulla alkunsa saanut kommunistiliike on uutta tietoa minulle, ja varsin kiinnostava tämän päivän näkökulmasta.

Mahdollisimman lähekkäin syntyneet veljeksen Subhash ja Udayan kasvavat erottamattomina, mutta heillä ei tunnu olevan mitään yhteistä. Ehkä veljekset tarvitsevat erilliset roolit saadakseen ilmaa? Vanhemmat odottavat poikiensa naivan heille valitut vaimot ja tuovan perheensä taloon, johon he sijoittavat kaiken omistamansa. Opiskelun myötä pojat erkaantuvat toisistaan, lopullisesti. Subhashin suunnatessa Amerikkaan akateemisten haasteiden perässä, etsii Udayan merkitystä vallankumouksesta ja löytää sielunsisaren Gaurista, jonka hän nai kysymättä vanhempiensa mielipidettä.

Kun poliisi pidättää Udayanin ja tappaa hänet, täytyy Subhashin palata Kalkutaan. Kolkossa talossa toteutumattomien unelmien keskellä Gauri kulkee leskeksi puettuna. Subhash huomaa, ettei kuuliaisuus riitä avaimeksi äidin sydämmeen. Nyt hän vuorostaan nai Gaurin ilman vanhempiensa lupaa, koska haluaa pelastaa tämän ja Udayanin syntymättömän lapsen Amerikkaan. Gauri ei pysty irrottautumaan menneestä, eikä kiinnittymään uuteen perheeseensä. Ja kuka on Bela tytön oikea isä? Udayan, joka vasten tahtoaan ja tietämättään hänet siitti? Vai alati läsnäoleva Subhash, joka ei kuitenkaan uskalla paljastaa Belan alkuperää pelätessään menettävänsä tämänkin rakkauden?

Wikipedia kertoo, että Udayanin sytyttänyt järjestö, naksaliitit, toimii edelleen yhtä väkivaltaisena. Udayan ei osaa auttaa Intian köyhiä. Hän kuolee tekonsa tähden, ja jättää perinnöksi rangaistuksensa.