Lene Askin
ensimmäinen kirja kertoo nuoresta Lenestä, joka lähtee taidestipendin avulla
Berliiniin tekemään omakuvia. Sarjakuvassa oivaltavat kuvat ja tekstit tukevat
toisiaan, ja Lenen tunteisiin on helppo samaistua. Lene on vähän arka ja
vaatimaton tyttö, hyvin arkipäiväinen ja hetkessä elävä, ja katselee maailmaa
ulkopuolisena. Berliinissä hän on ulkomaalainen, ja jätettyään taakseen
vahvasti uskonnollisen lapsuuden, on maallinenkin elämäntapa vähän hakusessa.
Lene muistelee
lapsuuttaan kotikaupungissani Stavangerissa. Koko elämä pyörii lähetystyötä
tekevän kirkon, Misjonskirken, ympärillä. Stavanger kuuluu Norjan raamattuvyöhykkeeseen
(bibelbelten), ja hengellistä toimintaa on paljon. Samalla seurakuntalaiset
ovat eristyneitä sosiaalisesti, ja eikä yhteistä säveltä ole niin helppo löytää
ns tavallisten ihmisten kanssa. Lenen isä kuolee hänen ollessaan 12 vuotias, ja
samalla kuolee lapsenusko. Lene jatkaa vielä pitkään seurakunnassa, mutta
selitykset siitä, että Jumala pelasti isän taivaaseen ennen kuin tämä ehti
tehdä liikaa syntiä epäilyttävät. Seurakunnan säännöt ovat tiukat, kun
pikkutytöt laulavat Norjan voittoisaa euroviisukappaletta La det swinge, la det rock n roll – on paholainen käyttänyt heitä. Seksivalistus
tulee abortinvastaisen elokuvan muodossa. Vähän isompana pitää valita
noudattaako uimapuku-, bikini- vai pikkuhousurajoja. Monta kertaa avattu lahja
ei ole enää mikään lahja. Kokouksissa puhutaan kielillä, se on Jumalan lahja,
mutta kuka on lahjan arvoinen?
Berliinissä Lene
alkaa etsiä isänsä isää, saksalaista sotilasta. Saksalaiset miehittäjät
jättivät jälkeensä noin 10 000 norjalaisten äitien synnyttämää lasta.
Lapsia kutsuttiin saksalaisen pennuiksi (tyskerunge) ja heidän äitejään
huoriksi (tyskertøs). Tänäpäivänä poliittisestikorrekti ilmaus olisi sotalapsi
(krigsbarn). Etenkin rauhan tultua saksalaisten kanssa seurustelleet naiset
saivat kokea koko kansakunnan kokoaman vihan niskassaan. Heidän hiuksensa
kerittiin, heitä kerättiin vankileireille ja ne 3000, jotka menivät naimisiin
saksalaisen miehen kanssa, menettivät Norjan kansalaisuuden. Lenen isoäiti oli
siis nainen, joka synnytti saksalaisen sotilaan lapsen. Miten hän saattoi
rakastua natsiin? Lapsen hän aikoi lähettää sakalaiseen lastenkotiin, mutta
tuli viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Hän meni myöhemmin naimisiin, mutta oli
yksinäinen avioliitossa, koska oli valinnut miehen vain sillä perusteella, että
tämä hyväksyi lapsen olemassa olon.
Da jeg reddet veldren, 2009, Jippi.
Nyt Lene asuu
Oslossa miehen ja pienen tyttären kanssa. Norad tarjoaa hänelle kehitysapuun
liittyvää piirrustehtävää. Lene ilostuu, miettii sitten haluaako tehdä taidetta
tilauksesta, ja päätyy lopulta uskomaan, että voi omalla pienellä panoksellaan
muuttaa hieman maailmaa. Ja kun pääministeri Jens Stoltenbergin sitä toivoo.
Niinpä Lene matkustaa viikoksi Tansaniaan tutustumaan masaiden arkeen. Lene on
kovin naivi, ja kohtaaminen Afrikkalaisten kanssa sujuu kömpelösti. Luvassa on
suuria järkytyksiä, moniavioisuutta, lastensa ympärileikkauksia puolustavia
äitejä. Suurperheen isä on vähintään yhtä järkyttynyt kuullessaan Lenen
jättäneen pienen tyttärensä tämän isän hoidettavaksi koko viikoksi. Kotona Lene
on pyörällä päästään, ja ennen kaikkea – mitä ihmettä hän voisi piirtää? Sitten
Lene saa puhelun naiselta, jolle Lene oli antanut rahaa, että hänen tyttärensä
voisi synnyttää sairaalassa. Tytär kuoli synnytyksessä, jos Lene ei kerro hänen
tarinaansa kukaan muukaan ei sitä tee.
Neste gang blir alt riktig, 2012, Jippi.
Kirja alkaa kun Lene
menee Oslolaiseen kirjastoon tyttärensä kanssa. Kirjastonhoitaja Marit
kuuntelee äidin ja tyttären arkista ärtymystä ja ajatukset kulkevat omaan
äitiin, jonka kanssa Marit ei ole koskaan ollut läheinen. Marit on kasvanut
jossain Norjan pääkaupunkia ympäröivällä maaseudulla, maatilan ainoana lapsena.
Vahvasti uskovainen perhe erotti hänet kylän muista lapsista. Etäisen äidin
vastakohtana oli isä, joka ymmärsi heittäytyä lapsen maailmaan. Nyt Maritin isä
kuolee, ja Marit joutuu etsimään paikkaansa lapsuuden kodissaan ja suhteessa
äitiinsä. Naapuritilaa viljelevä lapsuudenystävä Martin ja Marit ovat
vuosienkin jälkeen läheisiä, mutta Martin ei voi jättää kotitilaansa, eikä
Marit asua kylässä, jossa ei koskaan saanut olla oma itsensä. Oslossa Maritin
elämä on yksinäistä, eikä hän osaa päästää ketään todella lähelle. Hän ryhtyy
suhteeseen turvapaikanhakijan kanssa melkeinpä uhmatakseen työkaverin
varoituksia. Marit ja Aziz viihyvät hyvin yhdessä, mutta kumpikaan ei hae
pysyvää suhdettä. Ei juuri nyt, ei juuri tässä. Lopulta Marit alkaa tehdä
sovintoa itsensä kanssa, ja pystyy auttamaan vanhaa äitiään, ainakin pienissä
asioissa, vaikkei koko elämää voikkaa aloittaa alusta. Nyt jäljellä ovat äiti
ja Marit, ja kaikesta huolimatta he tarvitsevat toisiaan.
Kjære
Rikard, 2014, No Comprendo Press.
Rikard Jakobsen
syntyi 1875 Madagaskarilla, jossa hänen vanhempansa olivat tekemässä
lähetystyötä. Madagaskarissa tehtiin ahkerasti lähetystyötä, 1818 saarelle
perustettiin ensimmäinen länsimainen koulu, ja Raamattu oli ensimmäinen
paikallisella kielellä painettu kirja. Rikardin vanhemmat palasivat kolmen
eloon jääneen lapsensa kanssa Stavanangeriin Rikardin ollessa 6-vuotias ja
lapsista nuorin. Jo kahden vuoden päästä Rikardin äiti oli kuollut, isä uusissa
naimisissa ja matkalla takaisin Madagaskarille. 8-vuotias Rikard ja vanhemmat
sisarukset jäivät Stavangeriin lähetystyöntekijöille perustettuun lastenkotiin.
Isänsä he tapasivat 10 vuoden kuluttua.
Lene Ask löysi
Rikardin ja hänen isänsä kirjeenvaihdon, ja on kuvittanut kirjeiden tekstit
herkillä lyijykynäpiirrustuksilla. Arkielämän yksityiskohtia kuvaavat piirrustukset
yhdistyvät riipaisevasti isän ja pojan välisiin viesteihin. Heidän välinsä ovat
ilmeisen lämpimät. Valitukset lyheistä kirjeistä ja ilo saapuneesta postista
toistuvat riveillä. Molemmat kirjoittavat ikävästä, ja Rikard alkaa vähitellen
ilmaista vahvaa halua päästä pois lastenkodista.
Kirja herättää
paljon ajatuksia. Kontrasti ulkomailla asumiseen tämän päivän digi-maailmassa
on valtava. Äitinä ajatus vastaavasta uravalinnasta on mahdoton. Ja mitä mieltä
madagaskarilaiset olivat lähetystyöntekijöistä? Olivatko he köyhiä ihmisiä,
jotta toivottivat koulutuksen, lukutaidon ja Jumalan tervetulleeksi? Saivatko
he käytännön apua ruokahuoltoon ja terveydenhuoltoon? Rikardin isä tiesi minne
oli menossa, ja hän arvio tehtävänsä niin tärkeäksi, että jätti lapsensa sen
takia.
Kauniin ja
huikean kirjan lukemista haittasi epäselvä alkuperäisiä kirjeitä jäljittelevä
(?) kirjoitus, etenkin kun kyse on 1800-luvun kielestä. Silloin Norjassa
kirjoitettiin tanskaa, joka sekin lienee sittemmin modernisoitunut. Kirja on saatavilla myös englanniksi nimellä Dear Rikard.
Lene Ask on myös
kirjoittanut kuvakirjoja lapsille. Ensimmäinen sarja kertoo sekasotkuisesta
Rotlen perheestä. Visuaalisesti graafinen ja sarjakuvamainen sarja kertoo
lapsiperheen elämästä ja aroistakin aiheista, kuten mummon dementiasta,
lämpimän humoristisesti. Toinen sarja kertoo 4 vuotiaista kaksosista Josta ja
Jennystä. Ilmeikkäät, hillityt koko aukeaman kuvat ja nasevat tekstit avaavat
oven pienten lasten ystävyyteen ja kipeisiin tunteisiin.