lauantai 2. heinäkuuta 2016

Ihan tavallinen raiskaaja

Sara Larsson: Den första lögnen, 2015, 12 h 34 min, lukija: Hedda Stiernstedt
Den första lögnen
Oskar oli koulun suosituin poika, josta tuli ammattijalkapalloilija. Hän nai yhtä kauniin Veronikan. Ja Veronika hoitaa lapsiperheen arjen Oskarin pelatessa potkupalloa. Tai ryypätessä perheen lomamatkalla. Eikä siinä mitään, ehkäpä Veronika haluaakin olla läsnä lastensa elämässä. Useimmat vanhemmat haluavat. Oskar sen sijaan ei ole sitä tyyppiä, jolle olisi tullut mieleen kysyä, mitä vaimo haluaa. Hänella on yksinkertaisesti tapana katsoa asiaa kuin asiaa vain omaa etuaan ajatellen. Hän ei ole kyvytön kohtaamaan tekojensa vaikutuksia muihin, mutta hyvin tottumaton hän siihen on.
Nyt Oskarin menneisyys kolkuttaa ovelle. Kesällä 10 vuotta sitten Oskar kavereineen rellesti Visbyssä kuten tukholmalaisteinit mieluusti tekevät. Sinne olivat myös tulleet myös 17-vuotiaat Josefin ja Camilla, jotka tunsivat pojat lukiosta. Josefin oli ihastunut Oskariin, ja pari vuotta vanhemmilta pojilta sai myös juotavaa. Niinpä Josefin flirttailee tytöille kutsun etkoille, ja suostuttelee mukaan vastahakoisen Camillan, jonka mielestä ei ole järkeä tuhlata kaunista kesäiltaa koulun komeimman pojan kämpillä. Mutta Josefin on hulluna Oskariin, hän laittaituu nätiksi ja pian juhlat ovat käynnissä. Oskar ei pane pahakseen Josefinen ihastusta, mutta haluaa enemmän kuin pussailua. Kahden kaverinsa kanssa Oskar lopulta raiskaa ja pahoinpitelee vahvasti päihtyneen Josefinen.

Kotona Tukholmassa Camilla saa vihdoin taivutettua Josefinen ilmoittamaan rikos poliisille. Josefin saa tylyä ja epäluuloista kohtelua, ja tutkinnassa tehdään lukuisia virheitä. Painotetaan Josefinen ihastusta Oskariin, humalaa, ja mustia pitsistringejä. Kuitenkin vaikka poliisin toiminta olisi ollut miten mallikelpoista tahansa, ei se poista sitä tosiasiaa, ettei ketään voi tuomita ilman pitäviä todisteita. Tapahtumien varsinaisesta kulusta ei ole epäselvyyttä. Mutta oliko se raiskaus?
Oskaria ei tuomita. Lukiosta valmistuttuaan hän satsaa täysillä jalkapalloon. Hän yrittää itsekin uskoa, että Josefin kosti ilmoituksellaan sen, ettei hänestä tullut Oskarin tyttöystävää. Josefin puolestaan ajattelee, että olisi voinut toipua itse raiskauksesta, jos kukaan ei olisi siitä kuullut, mutta oikeudenkäynti seurauksineen on liikaa ja hän muuttaa lopulta isänsä luo Malmöhön. Avuksi ei riitä, että opettajat vaikenevat tapauksen kuoliaaksi, ja kuraattori lohduttaa kaikkien tekevän virheitä elämässään.

Sara Larssonin henkilöt ovat moniulotteisia ja siksi hyvin uskottavia. Hän onnistuu myös puhaltamaan elämää tavallisiin tarinoihin uutisotsikoiden takana. Tuo ne iholle kyseenalaistaen rankasti lukijan käsityksiä. Josefin toimii juuri niinkuin meille on opetettu ilmoittaessaan raiskauksen, mutta siitä on hänelle vain haittaa. Oskar puolestaan voi ripustautua siihen, että kun häntä kerran ei tuomittu, ei hän myöskään ole syyllinen.

Den första lögnen on myös jännityskirja, jossa Oskar yrittää päästä häntä uhkailevan henkilön jäljille. Jännärinä kirja ontuu välillä loogisesti. Loppua kohdin uhkailijan etsiminen kiertää kehää ja vie huomiota tarinan vahvemmilta puolilta.

Hedda Stiernstedt on nuorehko näyttelejä, jolle äänikirjat ovat uudemmanpuoleinen aluevaltaus. Kiitos siitä! Stiernstedt puhua pulputtaa niin eloisasti ja ilmeikkäästi, että kuuntelijasta tuntuu kuin istuisi iltaa parhaan ystävänsä kanssa. Toivottavasti hän lukee vielä monta kirjaa! Ja Sara Larsson aikoo julkaista uuden kirjan ensi vuonna, kyllä sekin kiinnostaa.    

  

torstai 2. kesäkuuta 2016

Norjalaisen lastenkirjallisuuden kaksi suurta nimeä: Tor Åge Bringsværd ja Kari Grossmann

Tor Åge Bringsvær on Norjassa rakastettu, tuottelias ja hyvin moninpuolinen lasten kirjailija. Hän on myös kääntänyt norjaksi paljon ruotsalaisia lastenkirjoja, kuten Alfons Jokinen –sarjan.
Karsten og Petra kjører brannbil
Tunnetuin Bringsværin sarjoista on Anne G. Holtin kuvittama Karsten og Petra, joka kertoo 5 vuotiaista parhaista ystävistä. Kirjojen kuvitus ja tarinat ovat korostetun arkisia, ja peittelemättömän oppettavaisia. Lasten arkea ja ihmissuhteita seurataan päiväkodissa, kotona, lomalla, sairaalassa. Lapset opettelevat uimaan, pyöräilemään, luistelemaan ja hiihtämään. Ohjeet ovat niin konkreettisia, että vanhempi saa hyviä vinkkejä. Samalla sivutaan isompia asioita, Petran isä on kuollut, Karstenin isoisällä on uusi avopuoliso. Kirjojen maailmassa lapset otetaan tosissaan ja heille puhutaan kuin oikeille ihmisille. Aikuiset jaksavat aina auttaa. Karstenin ja Petran lelut, Leijonanpentu, Neiti Kani ja maailman pienin norsu Kookos, seikkailevat omissa spinnoff-kirjoissaan, joiden tyyli lennokkaampi ja jotka on suunnattu vähän pienemmille lapsille. Karsten ja Petra on myös nähty useaan kertaan valkokankaalla. Lapset rakastavat näitä kirjoja, sekä niiden selkeää ja turvallista maailmaa.
Tambar og eventyrsverdet
Bringsværin uudempaa tuotantoa edustaa Lisa Aisaton ihastuttavasti kuvittama sarja tavallisessa kerrostalossa asuvasta Tambar-pojasta, jonka koko perhe on peikkoja. Rehevä kuvitus pursuilee satuolentojen myyttistä olemusta, ja tarinoissa vilisee erilaisia kansansatujen hahmoja vuorenpeikoista näkkiin. Tarinoissa on myös pimeä puoli, etenkin peikkojen ja ihmisten välisiä jännitteitä käsitellään paljon. Kirjojen voimakkain sanoma on kuitenkin ystävällisyys, auttaminen ja itseensä luottaminen.
Når to vil kle seg ut
Pienemmille lukijoille suunnattu helmi on Når to (Kun kaksi) –sarja. Tina Solin iloisen moderni kuvitus nostaa ja kannattelee kirjan hassunhauskoja, filosofisia mietelauseita, joita on yksi kullakin sivulla. Nämä ovat todellisia hyvän mielen kirjoja kaikenikäisille. Kussakin kirjassa toistetaan yhtä teemaa, esimerkiksi uusi ystävä, retki, mummon luona käyminen, hyvänyöntoivotus, herääminen. Ensin vaikka mitkä kaksi hassua ystävystä tekevät tämän ja viimeisellä sivulla sitten ”minä ja paras ystäväni/äiti/isä”.
”kun kaksi leipää haluaa pitää hauskaa ... (sivun vaihto)
... maistavat ne varovasti toisiaan.
-          Haluatko maistaa kanttiana?
-          Minä olen aivan vastaleivottu!”
”Kun kaksi tietokonetta lähtevät lomalle...
... pelkäävät ne viruksia.”
”Kun minä ja parasystäväni sanomme hei hei...
... halaamme pitkään.
-          Nähdään huomenna päiväkodissa!
-          Ja sitten leikitään yhdessä koko päivä!”



Toinen maininnan arvoinen norjalaiskirjailija on Kari Grossmann, joka kuvittaa itse kirjansa eloisalla ja huumoria pursuvalla tyylillään. Pienten lasten kanssa elänyt osaa erityisesti antaa arvoa lasten ilmeikkyydelle, ja sille miten heidän liikkuvaisuutensa on saatu vankittua niin kuviin kuin tarinoihinkin.

Grossmanin suurin hitti on ollut hurmaava Pikkusisko –sarja.
Lillesøster i butikken

Pikkusisko on 3-4 vuotias tättärä, tyttö täynnä tunnetta. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, isosisko, isoveli sekä läheiset isovanhemmat. Pääsemme seuraamaan Pikkusiskoa lyhyissä, joka perheen elämässä tutuiksi tulleissa tilanteissa, joihin lasten on helppo eläytyä. Pikkusisko käy pissalla, ostaa ruokaa kaupasta, matkustaa bussilla, murtaa jalkansa jne jne. Kirjojen sävy ei kuitenkaan ole opettavainen, vaan enemminkin ymmärtäväinen. Pikkusiskon vanhemmat osaavat kohdata kuopuksensa kiukuttelun ja yleisen pikkulapsihäröilyn uskomattoman joustavasti ja ottamatta itseään liian vakavasti. Vanhempi saa lukea kirjoja milloin posket häpeästä punaisina, ja milloin hersyvälle huumorille nauraen. Kyllä Pikkusiskonkin vanhemmat hänen tempauksiinsa ilmiselvästi hermostuvat, mutta heillä on kyky pitää kiinni rajoistaan jyräämättä pientä ihmisen tainta.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Ei rakkautta vaan spermaa

Inga H. Sætre: Fallteknikk, Cappelen Damm 2011, s. 231.
 Fallteknikk
Inga H. Sætre kertoo sarjakuvaromaanissaan kauniisti mutta kaunistelematta Rakelin ensimmäisestä lukiovuodesta 1996/97, joka muuttaa kaiken. Rakel muuttaa vanhempiensa maatilalta soluasuntoon Gjøvikin pikkukaupunkiin voidakseen käydä lukion. Rakel haluaa olla itsenäinen, elää niukasti opintotuella, eikä pidä yhteyttä perheeseensä. Paras ystävä Ingrid on ainoa, jonka kanssa Rakel jakaa ajatuksiaan. Tyttöjen arkinen elämä maistuu ja tuoksuu, vie mukanaan.

Omilleen muuttaminen ja opiskeleminen ovat molemmat isoja haasteita teinille, mutta Rakel on saanut vielä isomman vastuun elämäänsä. Syksyn mittaan hän tajuaa olevansa raskaana. Petter on aloittanut opintonsa Oslossa, eikä Rakel pidä tähän mitään yhteyttä.  Rakel kertoo vain Ingridille. Ei ädilleen, ei siskolleen, ei edes Petterille.

Vääjäämättä lapsi kasvaa Rakelin kohdussa. Jouluna asianlaita selviää hänen perheelleen, joka järkytyksestään huolimatta ei ole vihainen. Rakel jatkaa eristynyttä elämäänsä, mutta sairaalassa Petter pitelee vastasyntynyttä tytärtään, kun Rakel toipuu keisarinleikkauksesta.

Kontrasti vahinkoraskauteen 1950-luvun Suomessa (Ikkunat yöhön) on tajuntaa ravisteleva. Rakel ja Petter jättivät ehkäisyn käyttämättä, eikä Rakel hae aborttia. He valitsivat niin. Kun teinityttö sitten on tulossa äidiksi, ei kukaan yrittämällä yritä hankaloittaa hänen elämäänsä. Rakelia ei heitetä ulos sen enempää asunnostaan kuin koulustakaan. Rakel jatkaa lukiota, Petter opintojaan toisaalla. Ja samalla he ovat vanhempia.

”Miksi en tehnyt mitään?
Luulinko, ettei se ole totta?
Miten kukaan voi olla niin tyhmä?

Sitten näen hänet edessäni:
Pörröiset letit, vadelmahilloa poskella, isot saappaat ja villahousut”

Auttakaa pienten lasten äitejä!

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön, WSOY 2014, s. 269.
Ikkunat yöhön
Elsi on juuri ylioppilaaksi kirjoittanut kauppiaan tytär Tampereella. Turvallisesta kodistaan hänen on helppo lähteä hilpeällä mielellä mukaan jälleenrakennus ajan Suomeen, joka lupaa parempaa huomista jokaiselle. Niityn poika Eino taas tullut Tampereelle töihin hämäläiseltä puutilalta. Hänellä on ruskeat silmät ja ystävällinen mieli. Elsi kiipeää Einon kanssa mäelle katsomaan linnun pesää. Pian Elsi on raskaana, eikä ole muuta mahdollisuutta kuin mennä naimisiin Einon kanssa. Juhlissa Einon perhe jurottaa synkkänä, mutta mitäpä väliä sillä on, kun Elsin isä järjestää nuorelle parille sievän kaupunkikodin. Asta on helppo vauva, Elsin äiti ja sisko auttavat.

Sitten elämä tiukentaa otettaan tuoreesta perheestä. Asta on puolitoistavuotiaana jo Arjan isosisko. Niitty kutsuu poikaansa, ja Eino ajattelee, että samalla laillahan Elsi voi hänen kotitilallaan hoitaa lapsia – kaikkia kolmea – kuin kaupungissa. Elsi ei kuitenkaan osaa olla synkkien metsien ja hitaiden hämäläisten keskellä. Asta ei ole vielä kolmea kun pikkuveli syntyy. Vauvalla on maailman omistajan elkeet ja alati tyhjänä ammottava suu, eikä hän häpeile tarpeitaan. Elsi ei osaa nukkua, eikä sitten enää herätä. Lapset kiipeävät Elsin päälle ja hän kääntää kylkeä niin että ne ropisevat maahan.
Ikkunat yöhön kasvaa hiukset nostattavaksi jännitysnäytelmäksi synnytyksen jälkeisen masennuksen vaikutuksista perheeseen. Se on myös painava puheenvuoro edellisten sukupolvien elämän ehdoista, ajalta ennen perhesuunnittelua. Elsin ja Einon ohimenevä kohtaaminen sitoo heidät lopullisesti yhteen vahinkoraskauden takia. Mitään vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Naimaton pariskunta olisi tuskin mistään saanut käsiinsä ehkäisyvälineitä, eikä oikeastaan naimisissa olevaan – kun ollaan nuoria, kun ei ole kovin montaa lastakaan. Abortti on laiton vielä parikymmentä vuotta. Yksinhuoltajaäitiys ei myöskään ole vaihtoehto 50-luvun Suomessa. Elsi ja Eino kyllä haluavat toisilleen vain hyvää, eikä heidän avioliittonsa ole huono, vaikkeivat he sitä suunnitelleet. Me 70-luvulla syntyneet olemme ensimmäinen sukupolvi, jolle perhesuunnittelu on ollut itsestäänselvyys. Ja tämä koskee edelleen vain osaa rikkaimmista maista.  

60 vuoden päästä Elsin ja Einon kolme lastenlasta . On kuin isovanhempien iloinen nuoruuden on huuma on karannut koko suvun ulottumattomiin. Perhe on kokoelma eritavoin epäonnistuneita ihmisiä. Arjan vanhin tytär Riikka kirjoittaa vihaisia runoja, joita kukaan ei lue. Pikkusisko Hanna onnistuu uskottelemaan ihmisille pärjäävänsä ihan hyvin – kunhan jälkeen päin pääsee vessaan repimään kynsinauhojaan. Kouluikäinen poika alkaa kasvaa irti äidin kainalosta, ja Hanna on tarkkailee hänta huolissa. Poika ei ole sellainen kuin hänestä piti tulla, osaako Hannakaan häntä rakastaa. Hanna on kyllä naimisissa Niklaksen isän kanssa, mutta kovin läheinen suhde heillä ei hänelle tunnu olevan. Riikan ja Hannan serkku Roope on heitä reilusti nuorempi. Asta kasvatti Roopen yksinään Niityssä. Nyt Roope elää puutuloilla, ja työskentelee baarissa. Hän on kolmekymppinen, mutta ei ole sitoutunut elämässään mihinkään. Serkusten eno, Astan ja Arjan pikkuveli ammottavinen suineen, loistaa poissaolollaan.


Kirjan lyhyet luvut, joissa vaihdetaan kertojaa ja aikatasoa, soljuvat kuin namut suuhun. Yksi vielä. Ja vielä yksi. Lopussa kuitenkin tuntuu, että kirja jää keskeneräiseksi. Hanna ja Riikka kyräilevät kanssaihmisiään korvat luimussa, eivätkä osaa päästää ketään lähelleen. Roope puhua pulputtaa kaiken aikaa iloisesti, mutta onko puheen vain tarkoitus häivyttää Hämeen hiljaiset metsät, ja ontto suhde Asta-äitiin, jolta kyllä palvoo Roopea ylitse kaiken, mutta elää kovin omintakeisessa todellisuudessa. Roope rakastuu värikkääseen Teresaan, mutta kun Teresa on jo matkalla pois suhteesta, ei Roope sitä kykenä näkemään. Roopen äiti, Asta, kuvataan psyykkisesti sairaaksi naiseksi, jonka maailmankuva on harhainen. Asta itse on vakuuttunut omasta erinomaisuudestaan, eikä häntä kukaan muukaan ole hoitoon passittamassa. Voimme vain kuvitella, millainen Roopen lapsuus on ollut eristyksissä tämän naisen kanssa. Keittiöpsykologi voisi todeta, että Asta on jäänyt hyvin yksin varhaislapsuudessa, äidin ollessa raskaana ja sitten masentuneena. Kellään tuskin on sen kaaoksen keskellä ollut aikaa ottaa vastaan Astan aggressioita, ja hänen on täytynyt ottaa suojakseen kuvitelma omasta voittamattomuudestaan. Näillä eväillä leivotaan narsisteja, mutta kirjailija ei tätä meille kerro. Päin vastoin, Asta muistaa lapsuutensa ihan hyvänä, vaikkei äiti jaksanutkaan olla äiti. Mummo ja isä hoitivat. Arjasta kuulemme vain muiden näkökulmasta, mutta kovin terveeltä hänkään ei vaikuta. Arja valitsi varhain työnsä ja eikä halunnut olla läsnä perheelleen. Hänen aikuisten tyttäriensä pohjaton turvattomuus kertoo enemmän Arjasta kuin varsinainen juoni. Kirjan sivuhenkilöt jäävät todella ohuiksi, ja taas tuntuu ettei heidän tarinaansa ole kerrottu loppuun. 

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Suomi mustavalkoinen

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu, Like, 2014, s. 273.
Mustalaisäidin kehtolaulu
Marja Björk on juristi, ja tuntee Suomen romanien elämää sitä kautta. Mustalaisäidin kehtolaulu on järkyttävää luettavaa keskiluokkaisen Espoon kasvatille. Olen toki ennenkin kuullut, että mustalaiskulttuuriin kuuluu omat piirteensä, eikä esimerkiksi opiskelu edelleenkään ole tavallista. Pari tapaamaani romania ovat kuitenkin eläneet ihan tavallista elämää. En ole ikinä osannut ajatella Nymania tai Lindrosia mustalaisniminä, enemmänkin yleisinä nimiä, enkä olisi sellaista osannut syrjiä.

Kirjan sijoittumista aikajanalle on vaikea hahmottaa. Mustalaisten elämäntapa on kovin vanhanaikaista, ja kulkee erillään muusta Suomesta. Vähin erin lukija saa kuitenkin joitakin vinkkejä. Kun aikuisopiskelijat lähettävä toisilleen tekstiviestejä, ollaan väkisin 2000-luvun puolella. Siitä voi laskea päähenkilön Maritan syntyneen aikaisintaan 1965. Marita on lapsista vanhin, ja vauvoja putkahtelee yksi toisensa jälkeen. Niitä Marita pesee saunalla kuin liukuhihnalla ja toimittaa puhtaat pyyhekääröt isän ihasteltaviksi. Vauvojen hoitamisen takia Marita ei pääse aloittamaan kouluaan ikäluokkansa mukana. ”Jospa katsotaan ensi vuonna.” isä rauhoittelee sosiaalitoimea. Mustalaiset ylpeilevät oppimallaan hienolla sanalla ”diskriminaatio”, mutta mikäpä olisi pahempaa diskrinaatiota, kuin lapsen jättäminen koulun ulkopuolelle. Miten se oli mahdollista, olihan oppivelvollisuus?

15 vuotiaana Marita tulee raskaaksi. Hän ei ymmärrä tilaansa, ei ole koskaan kuullut miten vauvat saavat alkunsa. Äidin ei tätä ole sopivaa kertoa, ei vaikka on itsekin tullut samalla tavalla raskaaksi, ja joutunut jättämään ensimmäisen lapsensa muualle hoitoon kun uusi mies ei halua toisen lasta perheeseen. Niinpä Marita ei ymmärrä, mistä on kyse, kun tuttu mies raiskaa hänet. Viimeisenä järkytyksenä tulee vielä synnytys (navan alapuolelta!), josta Marita kuulee lääkäriltä kun raskaus todetaan.

Marita vaikuttaa ihan fiksulta ja tarmokkaalta naiselta. Myös Maritan vanhemmat ovat rakastavia ja jopa uudenaikaisia. He arvostavat koulutusta ja työntekoa, ostavat oman talon, eivät anna vieraiden häiritä lasten unta. Kuitenkin Maritan elämä on lähtee väärällä jalalla käyntiin, eikä hän sen suuntaa osaa muuttaa. Assin synnyttyä hän pikkusiskojen painostuksesta laittaa ”kamppeet” ja kohtaa maailman mustalaisena. Hän ei viihdy keittiöapulaisena, eivätkä työvoimatoimiston kurssit auta pääsemään leivän syrjään kiinni. Kun mustalaiset ennen kiersivät etsimässä pikkutöitä tehtäviksi, elävät he teksiviestien aikakaudella kunnan tarjoamissa ”huoneissa” tulonsiirtojen varassa. Etenkin naiset haluavatkin pysyä kotona siivoamassa, kuten amerikkalaiset sisarensa asuntovainuissaan (My big fat gypsy wedding). Ja edelleen ompelukurssin naisilla on kotisohvalla odottamassa kehnosti lukevat ja kirjoittavat miehet. Edelleen vanhemmat arvostelevat poikaansa, kun tämä valitsee ammatillisen koulutuksen. Miksei hänkin voisi myydä nahkatakkeja, tai nyt käänsiinsä saakin? Nelikymppisenä Marita on isoäiti, jota odottaa vain entistä köyhemmät ajat minimieläkkeen muodossa.

Kieleltään kirja on yhtä rujo kuin Maritan elämä. Mukana vilisee mustalaisten omia sanoja ja ilmauksia. Väärinkäsityksiäkin tulee. Kun Marita kertoo sossussa mökistään, ihmettelee virkailija, miksei hän myy tätä vapaa-ajanasuntoa. Varsinaisesta romani-kielestä ei kuitenkaan ole mitään mainintoja. Muutenkaan romani-kulttuuri ei näyttäydy säilyttämisen arvoisena. Vaikka minun on vaikea sanoa tämä kun itsekin olen maahanmuuttaja, ei mitään kulttuuria pidä kunnioittaa sokeasti. Maininnat siitä kenen on sopivaa kulkea samalla autolla, tai mitä vaatekappaleita voi pestä samassa pyykkikoneellisessa eivät lisää ymmärrystä.


Tarkasti miettien kirjasta löytyy muutama ihan normaalia elämää viettänyt henkilö, mutta he jäävät sivullisiksi. Björk ei selvästi ole kiinnostunut heidän tarinoitaan kertomaan. Varmaankin tässä on yksi totuus. Se johon juristi törmää.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Lene Ask - Herkkä sarjakuvataiteilija

Hitler, Jesus och farfar
Lene Askin ensimmäinen kirja kertoo nuoresta Lenestä, joka lähtee taidestipendin avulla Berliiniin tekemään omakuvia. Sarjakuvassa oivaltavat kuvat ja tekstit tukevat toisiaan, ja Lenen tunteisiin on helppo samaistua. Lene on vähän arka ja vaatimaton tyttö, hyvin arkipäiväinen ja hetkessä elävä, ja katselee maailmaa ulkopuolisena. Berliinissä hän on ulkomaalainen, ja jätettyään taakseen vahvasti uskonnollisen lapsuuden, on maallinenkin elämäntapa vähän hakusessa.
Lene muistelee lapsuuttaan kotikaupungissani Stavangerissa. Koko elämä pyörii lähetystyötä tekevän kirkon, Misjonskirken, ympärillä. Stavanger kuuluu Norjan raamattuvyöhykkeeseen (bibelbelten), ja hengellistä toimintaa on paljon. Samalla seurakuntalaiset ovat eristyneitä sosiaalisesti, ja eikä yhteistä säveltä ole niin helppo löytää ns tavallisten ihmisten kanssa. Lenen isä kuolee hänen ollessaan 12 vuotias, ja samalla kuolee lapsenusko. Lene jatkaa vielä pitkään seurakunnassa, mutta selitykset siitä, että Jumala pelasti isän taivaaseen ennen kuin tämä ehti tehdä liikaa syntiä epäilyttävät. Seurakunnan säännöt ovat tiukat, kun pikkutytöt laulavat Norjan voittoisaa euroviisukappaletta La det swinge, la det rock n roll – on paholainen käyttänyt heitä. Seksivalistus tulee abortinvastaisen elokuvan muodossa. Vähän isompana pitää valita noudattaako uimapuku-, bikini- vai pikkuhousurajoja. Monta kertaa avattu lahja ei ole enää mikään lahja. Kokouksissa puhutaan kielillä, se on Jumalan lahja, mutta kuka on lahjan arvoinen?
Berliinissä Lene alkaa etsiä isänsä isää, saksalaista sotilasta. Saksalaiset miehittäjät jättivät jälkeensä noin 10 000 norjalaisten äitien synnyttämää lasta. Lapsia kutsuttiin saksalaisen pennuiksi (tyskerunge) ja heidän äitejään huoriksi (tyskertøs). Tänäpäivänä poliittisestikorrekti ilmaus olisi sotalapsi (krigsbarn). Etenkin rauhan tultua saksalaisten kanssa seurustelleet naiset saivat kokea koko kansakunnan kokoaman vihan niskassaan. Heidän hiuksensa kerittiin, heitä kerättiin vankileireille ja ne 3000, jotka menivät naimisiin saksalaisen miehen kanssa, menettivät Norjan kansalaisuuden. Lenen isoäiti oli siis nainen, joka synnytti saksalaisen sotilaan lapsen. Miten hän saattoi rakastua natsiin? Lapsen hän aikoi lähettää sakalaiseen lastenkotiin, mutta tuli viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Hän meni myöhemmin naimisiin, mutta oli yksinäinen avioliitossa, koska oli valinnut miehen vain sillä perusteella, että tämä hyväksyi lapsen olemassa olon.

Da jeg reddet veldren, 2009, Jippi.
Da jeg reddet verden av Lene Ask (Innbundet)
Nyt Lene asuu Oslossa miehen ja pienen tyttären kanssa. Norad tarjoaa hänelle kehitysapuun liittyvää piirrustehtävää. Lene ilostuu, miettii sitten haluaako tehdä taidetta tilauksesta, ja päätyy lopulta uskomaan, että voi omalla pienellä panoksellaan muuttaa hieman maailmaa. Ja kun pääministeri Jens Stoltenbergin sitä toivoo. Niinpä Lene matkustaa viikoksi Tansaniaan tutustumaan masaiden arkeen. Lene on kovin naivi, ja kohtaaminen Afrikkalaisten kanssa sujuu kömpelösti. Luvassa on suuria järkytyksiä, moniavioisuutta, lastensa ympärileikkauksia puolustavia äitejä. Suurperheen isä on vähintään yhtä järkyttynyt kuullessaan Lenen jättäneen pienen tyttärensä tämän isän hoidettavaksi koko viikoksi. Kotona Lene on pyörällä päästään, ja ennen kaikkea – mitä ihmettä hän voisi piirtää? Sitten Lene saa puhelun naiselta, jolle Lene oli antanut rahaa, että hänen tyttärensä voisi synnyttää sairaalassa. Tytär kuoli synnytyksessä, jos Lene ei kerro hänen tarinaansa kukaan muukaan ei sitä tee.

Neste gang blir alt riktig, 2012, Jippi.
Neste gang blir alt riktig av Lene Ask (Innbundet)
Kirja alkaa kun Lene menee Oslolaiseen kirjastoon tyttärensä kanssa. Kirjastonhoitaja Marit kuuntelee äidin ja tyttären arkista ärtymystä ja ajatukset kulkevat omaan äitiin, jonka kanssa Marit ei ole koskaan ollut läheinen. Marit on kasvanut jossain Norjan pääkaupunkia ympäröivällä maaseudulla, maatilan ainoana lapsena. Vahvasti uskovainen perhe erotti hänet kylän muista lapsista. Etäisen äidin vastakohtana oli isä, joka ymmärsi heittäytyä lapsen maailmaan. Nyt Maritin isä kuolee, ja Marit joutuu etsimään paikkaansa lapsuuden kodissaan ja suhteessa äitiinsä. Naapuritilaa viljelevä lapsuudenystävä Martin ja Marit ovat vuosienkin jälkeen läheisiä, mutta Martin ei voi jättää kotitilaansa, eikä Marit asua kylässä, jossa ei koskaan saanut olla oma itsensä. Oslossa Maritin elämä on yksinäistä, eikä hän osaa päästää ketään todella lähelle. Hän ryhtyy suhteeseen turvapaikanhakijan kanssa melkeinpä uhmatakseen työkaverin varoituksia. Marit ja Aziz viihyvät hyvin yhdessä, mutta kumpikaan ei hae pysyvää suhdettä. Ei juuri nyt, ei juuri tässä. Lopulta Marit alkaa tehdä sovintoa itsensä kanssa, ja pystyy auttamaan vanhaa äitiään, ainakin pienissä asioissa, vaikkei koko elämää voikkaa aloittaa alusta. Nyt jäljellä ovat äiti ja Marit, ja kaikesta huolimatta he tarvitsevat toisiaan.

Kjære Rikard, 2014, No Comprendo Press.
Kjære Rikard
Rikard Jakobsen syntyi 1875 Madagaskarilla, jossa hänen vanhempansa olivat tekemässä lähetystyötä. Madagaskarissa tehtiin ahkerasti lähetystyötä, 1818 saarelle perustettiin ensimmäinen länsimainen koulu, ja Raamattu oli ensimmäinen paikallisella kielellä painettu kirja. Rikardin vanhemmat palasivat kolmen eloon jääneen lapsensa kanssa Stavanangeriin Rikardin ollessa 6-vuotias ja lapsista nuorin. Jo kahden vuoden päästä Rikardin äiti oli kuollut, isä uusissa naimisissa ja matkalla takaisin Madagaskarille. 8-vuotias Rikard ja vanhemmat sisarukset jäivät Stavangeriin lähetystyöntekijöille perustettuun lastenkotiin. Isänsä he tapasivat 10 vuoden kuluttua.
Lene Ask löysi Rikardin ja hänen isänsä kirjeenvaihdon, ja on kuvittanut kirjeiden tekstit herkillä lyijykynäpiirrustuksilla. Arkielämän yksityiskohtia kuvaavat piirrustukset yhdistyvät riipaisevasti isän ja pojan välisiin viesteihin. Heidän välinsä ovat ilmeisen lämpimät. Valitukset lyheistä kirjeistä ja ilo saapuneesta postista toistuvat riveillä. Molemmat kirjoittavat ikävästä, ja Rikard alkaa vähitellen ilmaista vahvaa halua päästä pois lastenkodista.
Kirja herättää paljon ajatuksia. Kontrasti ulkomailla asumiseen tämän päivän digi-maailmassa on valtava. Äitinä ajatus vastaavasta uravalinnasta on mahdoton. Ja mitä mieltä madagaskarilaiset olivat lähetystyöntekijöistä? Olivatko he köyhiä ihmisiä, jotta toivottivat koulutuksen, lukutaidon ja Jumalan tervetulleeksi? Saivatko he käytännön apua ruokahuoltoon ja terveydenhuoltoon? Rikardin isä tiesi minne oli menossa, ja hän arvio tehtävänsä niin tärkeäksi, että jätti lapsensa sen takia.
Kauniin ja huikean kirjan lukemista haittasi epäselvä alkuperäisiä kirjeitä jäljittelevä (?) kirjoitus, etenkin kun kyse on 1800-luvun kielestä. Silloin Norjassa kirjoitettiin tanskaa, joka sekin lienee sittemmin modernisoitunut. Kirja on saatavilla myös englanniksi nimellä Dear Rikard.
Jo og Jenny på sykehuset
Lene Ask on myös kirjoittanut kuvakirjoja lapsille. Ensimmäinen sarja kertoo sekasotkuisesta Rotlen perheestä. Visuaalisesti graafinen ja sarjakuvamainen sarja kertoo lapsiperheen elämästä ja aroistakin aiheista, kuten mummon dementiasta, lämpimän humoristisesti. Toinen sarja kertoo 4 vuotiaista kaksosista Josta ja Jennystä. Ilmeikkäät, hillityt koko aukeaman kuvat ja nasevat tekstit avaavat oven pienten lasten ystävyyteen ja kipeisiin tunteisiin.


tiistai 3. toukokuuta 2016

Norjalaisiin dekkareihin tutustumassa: Torkil Damhaug

Torkil Damhaug: Ildmannen, 2011, Cappelen Damm, s. 494.
Ildmannen
Kysyin anopilta suosituksia Norjalaisista dekkareista, ja hän ehdotti Torkil Damhaugia, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Kuten Christer Mjåset on myös Damhaug Lillehammerissa syntynyt lääkäri. Hän on erikoistunut psykiatriaan, ja Ildmannen tutkiikin nimen omaan psyykkisesti häiriintyneitä henkilöitä ja heidän motiivejaan. Ildmannen muistuttaa myös Mjåsetin ”Bobby Fischer” -jännäriä juoneltaan siinä määrin, että tälläkin kertaa rikosta tutkitaan muistojen uumenissa, eikä kyse ole perinteisestä poliisiromaanista. Damhaug rakentaa tiukan paketin, jossa lukija saa yllätyksiä viimeiselle sivulle saakka. Ildmannen on julkaistu englanniksi nimellä Fireraiser, samoin kuin kaksi muuta Damhaugin jännäriä (Medusa ja Death by Water), suomennoksia ei toistaiseksi ole.

Tuhopolttaja puhdistaa lapsuuden traumojaan liekeillä. Se tuntuu hyvältä, mutta hänen elämänsä on silti tyhjää täynnä. Ei ammattia, työtä, kotia, perhettä, yhtään ystävää. Eikä ihme, hän ei näe kanssaihmisiään muuna kuin välineenä saavuttaa omat tavoitteensa. Khalid saapuu Norjaan Pakistanista leveämmän leivän perässä 70-luvulla, kuten niin moni muukin. Hevostilalla hän tapaa nuoren ja vakavan Elsan, joka haluaa lähteä hänen mukaansa. Khalid ei kuitenkaan halua norjalaista vaimoa. Karsten on kunnianhimoinen abiturientti, jonka silmäterä on yksinäinen pikkusisko Synne. Jasmeen on toisen polven maahanmuuttaja, joka rakastuu Karsteniin. Nuorten viattomat tapaamiset vievät Karstenin vaarallisille vesille, kun Jasmeenin suku suojelee kunniaansa. Adrian on nuori sotilas, joka palaa maailman kriisialueilta äitinsä luo, ja toimii sijaisena Karstenin ja Jasmeenin luokalla. Hän keskustelee innokkaasti nuorten kanssa, ja huomaa nopeasti Karstenin joutuneen vaikeuksiin. Idealistinen Adrian rohkaisee Karstenia taistelemaan rakkauden puolesta, ja vie hänet salaisiin kokoontumisiin. Dan-Levi on helluntailainen lehtimies ja perheenisä, joka uutispäivystäjänä kirjoittaa tulipaloista. Kaikkien heidän elämänsä kietoutuvat yhteen kohtalokkain seurauksin.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Lillestrømin ja Lørenskogin tienoille, pääkaupunkiseudun rauhallisille laitamille ja Norjan ehkäpä ainoaan metsäiseen kolkkaan. Jos olet kulkenut Osloon lentokenttäjunalla, on Lillestrømin asema sinulle tuttu.

Damhaug ottaa käsittelyyn monta yhteiskunnallista teemaa. Päällimmäisenä on tuhopolttajan mielenmaailma, ja psykopaatin suhde muihin ihmisiin. Samalla sivujuonteena Norjaan töihin virranneiden maahanmuuttajien elämä valottuu monelta kantilta. Khalid lähtee matkaan, koska kotitila ei voi elättää kaikkia perheen poikia, ja koulutettuna hän uskoo pärjäävänsä missä vain. Norjassa hän tienaa hanttihommilla summia, joilla Pakistaniin jääneen perheen elättäminen käy helposti. Ihastus norjalaiseen tyttöön ei estä Khalidia hakemaan vaimoa Pakistanista. Lapset syntyvät ja oman yrityksen toiminta laajenee. Khalidin perhe pärjää hyvin. Khalidin poika nousee poliitikoksi käyttäen nuoruuden rötöstelyjä astinlautanaan. Sen sijaan Jasmeen tyttönä rikkoo ankarasti perheen tapoja ja saa maksaa kalliisti lyhyestä onnesta. Norjanpakistanilaisia on tätä nykyä noin 35 000, ja he elävät monintavoin täysin tavallista elämää, eivätkä halua tulla luokitelluiksi maahanmuuttajiksi. Silti perheiden perustaminen muiden ”tavallisten norjalaisten” on edelleen tabu (etnisten norjalaisten avioliitot norjanpakistanilaisten kanssa ovat hyvin harvinaisia, ja noin 75% Norjassa syntyneistä toisenpolven maahanmuuttajista hakee puolisonsa Pakistanista). Kun Jasmeenin suku puollustaa epämääräiseksi jäävää kunniaa, suojelevat Karsten ja Dan-Levi vähintään yhtä intohimoisesti rakkaitaan.


Damhaug julkaisi ensimmäisenromaaninsa 1996, og saanut kautta linjan kehuja. Uusin romaani, Den femte årstiden, on tältä vuodelta, ja niinpä saamme varmasti jatkossakin nauttia hänen teoksistaan. Ildmannen voitti julkaisuvuonnaan 2011 vuoden parhaan dekkarin palkinnon (Rivertonpris).